Hyödytöntä?

Juttelin juuri puhelimessa kirjastovirkailijan kanssa ensi viikon puhujana vierailustani. Huomenna saisin sähköpostiin valmiiksi mietittyjä kysymyksiä kirjoistani ja kirjoittamisesta ylipäätään. Puhelun päätyttyä jäin katselemaan huhtikuista lumisadetta, miettimään millaisen matkan olen kulkenut, ollakseni nyt kirjailija.

Yksi jos toinenkin psykologi kirjoittaa, kuinka meistä moni helposti lipsahtaa kiltin, suorittajan, taakan kantajan rooliin. Kun rooliasu puetaan päälle jo varhaislapsuudessa, sille tulee sokeaksi ja tunnottomaksi, eikä sitä välttämättä ymmärräkään riisua yltään. Itseäni alkoi tämä roolipuku ahdistaa 2017, tunsin ulkoistaneeni itseni, jonnekin toiveitteni takapihoille.

Sairaanhoitajaksi mummini toiveesta opiskellut äitini arvosti rehellistä työtä. Sellaisia hommia, joita aina löytää, ja joista on hyötyä, ja joista saa vakituisen palkan. Kuulin hänen joskus sanovan piirtämistä rakastaneelle veljelleni, että tuolla sitä ei ihminen itseään elätä. Enkä näin ollen itsekään pitänyt kirjoittamistani kovinkaan realistisena, saati toivottuna ammattina. Museo-oppaana toiminkin parissa paikassa joitakin vuosia.

Kun yliopisto-opintojen jälkeen jättäydyin neljän lapseni kotiäidiksi, vanhemmat katselivat tovin toiseen suuntaan. Pidin pääni, sillä halusin olla lapsilleni läsnä, tutustua heihin oikein kunnolla. Erityisiä tarpeitakin oli sitten näkyvissä, minun oli opeteltava monta uutta asiaa, ollakseni sellainen äiti kuin itse halusin. Jossain kohti vanhemmat alkoivat kiitellä ratkaisuani, äiti jopa myönsi kerran itsekin toivoneensa nuorena apua kovaan jännittämiseen. Kun lapsenlapsi sai vaivaan onnistuneesti terapiasta apua, mummi oli ääneen iloinen.

Äidin kuoltua surin ja terapoin itseäni kirjoittamalla ahkerasti. Pienillä summilla aina toimeen tulleena, en missään kohti odottanut kirjoituksilla lyöväni leiville. Kukaan ei tiennyt, että kirjoitin, minulla ei ollut paineita. Mitä enemmän tarinoita sain itsestäni ulos, sitä paremmalta minusta tuntui. Olin löytänyt oman lähteeni, sen äärellä oli samaan aikaan kihelmöivän jännittävää, mutta myös lohduttava rauha.

Tärkeimmät tekstini ovat vielä koneella, ajatusten hautomossa, vailla kansia. Vaikka kolmesta keskeneräisestä vain yhdelle on jo kustannussopimus, tunnen kummallista rauhaa. Jonain päivänä nuo kaksi muutakin pääsevät luettaviksi, saavat luultavasti peräänsä vielä itsellenikin tuntemattomia tarinoita. Tiedän sen siitä, että kirjoittaessani unohdan toisten mielipiteet ja odotukset, kuuntelen vain sisältäni nousevien ääntä. Silloin teksti elää rohkeana, juoksee minne haluaa, esteittä. Niin uskon lukijankin sen haluavan, yllätyksellisenä, voimainsa tunnossa kirmailevana. Niin kirjoittaminen kuin lukeminenkin ovat nautintoja, siksi myös hyödyllisiä. Kuulithan sinne jonnekin, äiti. Ehkä olisit enemmän aikaa saaneena hyväksynyt minut näinkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s