Mies kaivoi kuopukselle lumeen iglun. Minä mietin, kuinka sellaiseen voisi piiloutua pommikoneilta. Mies ihmetteli hullua ajatustani, mutta sanoi, että yhtä hyvin voisit istua kuusen alla piilossa, tai metsässä muutenkin, ei kukaan sinne pommittaisi. Maaliskuisena lauantaina puhumme molemmat pommeista, vaikka lapselle tehtiin vain lumiluola.
Sanat ovat kiivenneet vuorille, lymyävät jossain luolassa nekin. Ei synny tarinoita. Päivät ovat olleet huokauksista raskaita. En tiedä tuoko kevätaurinko tänä vuonna rintaan kuplivaa iloa. En uskalla unelmoida, pidätän hengitystä. Vaikka sulkisin silmät ja korvat uutisilta, aistisin tämän ahdistuksen. Niin kuin kaikki luonnonvarat hupenevat meiltä yhteisesti, sodan uhka ja hätäkin levittäytyvät laajalle. Tämä tuska on nyt totta, vaikka kuinka turhaa ja hullua onkin.
Odotan lumien sulamista, sanojen paluuta, levollisia unia, aurinkoa sotakoneista tyhjälle taivaalle, turhanpäiväisiä uutisia, rauhasta iloitsevaa pulputusta yli rajojen, jälleenrakentamista. Tulkoon se kaikki.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 