Uusi alku

Tapasin eilen kustantajan Joensuussa, kirjoitimme sopimuksen seuraavasta kirjasta (RikkoNAISIA), joka ilmestyy näillä näkymin syyskuuksi. Kuulin että käsikirjoitus on nyt luettavana vielä kahdella esilukijalla, kustantajan lisäksi. Saisin kuulla nuo kolme mielipidettä ennen lopullisen version jättämistä painettavaksi. Voisin vielä tarvittaessa korjata tekstiä. Itsehän olen jo usean vuoden aikana luetuttanut juuri tätä käsikirjoitusta kymmenellä lukijalla. Olen moneen kertaan miettinyt näitä kahta tarinaa yhdistävää tekijää, kirjoittanut takakansitekstiä, suunnitellut kannen kuvaa.

Käsikirjoituksessa on raskaita teemoja mielenterveyden menettämisestä itsemurhaan, saattohoidosta toisen hylkäämiseen. On myös pilkahdus valosta, anteeksi antamista, lopulta uudesta alusta. Silti äsken päänsärkyisenä sohvalla maatessani, hämmästyin omaa sokeuttani. Kaikki muut teemat tarinoiden takaa olen kaapinut esiin, mutten sitä henkilökohtaisinta. Se lävähti mieleeni voimakkaana, pullautti esiin hurjasti kaipausta ja ymmärrystä. Raadollisesti pelkistettynä kyse on äidin kuolemasta, joka mahdollistaa tyttären vapautumisen ja uudestisyntymisen.

Kirjassa kaksi tytärtä löytää itsensä aivan uusista paikoista elämässä, kuoleman erotettua heidät äideistään. Taustat ovat todella erilaiset kuin omani, vaikka molemmille tapahtuvia asioita olen läheltä seurannutkin. Vasta nyt käsitän, miten paljon henkilöitä etäännytin itsestäni, jotta sain kerrottua omasta elämästänikin. Kuorrutteet voivat olla mitä vain, mutta sisus on kaikille sama. Jossain kohti mietimme kaikki perimäämme ja vanhempiemme vaikutusta meihin. Napanuoran katkaisu on symbolinen irrottautuminen, mutta todellinen irti kasvaminen vie vuosia, eikä välttämättä edes toteudu, jollemme kiinnitä pyrkimykseen huomiota.

Minun äitini oli monin tavoin hyvä ihminen. Vasta hänen kuoltuaan huomasin ne näkymättömät, mykät kiinnitykset, joita väliimme oli tarttunut. Hänen pidättyväisyytensä, hiljainen yksinäisyytensä, ehkä haitallinen vahvuutensakin loi varjon päälleni. Vuosien mittaan asetuin aloilleni, tietämättäni miellytin ja sopeutin itseäni hänen “mittoihinsa”. En usko hänen olleen tietoinen tästä dynamiikasta, se oli vain hänen tapansa olla lähellä ja koittaa auttaa arjessa. Mutta se haukkasi enemmän happea ja tilaa, kuin silloin ymmärsin.

Äidin hautajaisten jälkeen syöksyin pimeään tyhjiöön. Ainoat narunpätkät, joiden avulla tunsin roikkuvani kiinni valoisammassa elämässä, olivat perhe ja kirjoittaminen. Sain purettua surua, pelkoa ja väsymystä tarinaan, itkemällä samaan syssyyn päiväkausia. Päivä kerrallaan, viikkojen vieriessä kohti kevättä ja kesää, näin varjon jo kaukana. Äiti veti sitä lopulta mukanaan, minne sitten menikään. Koin sen niin vahvasti, kuin olisin luopunut omasta nahkastani. Niin varmaan teinkin.

Tässä ja nyt voin sanoa, että syntymä on ensimmäinen ihme, muttei ainoa. Ihminen voi kasvaa moneen kertaan, eri mittoihin. Voimme ihme kyllä muuttua, kun ymmärrämme asioita perinpohjin. Joskus kuolemakin on kaikessa lopullisuudessaan ihme, jonka jälkeen olemme uudestaan alussa. Koen itse eläneeni nämä reilut viisi vuotta äidin jälkeen uutta aikaa. Olen palannut niiden asioiden äärelle, jotka olivat tärkeitä  nuorena. Olen katkonut valjaat, joissa koin parikymmentä vuotta rimpuilleeni. Olen avannut silmät sellaiseen maailmaan, jota toiset eivät enää siivilöi puolestani, noussut vuorelle, josta näen koko horisontin. Kuulen tuulessa uudet äänet, joista haluan kertoa. On niin paljon kevyempää kulkea, kun paksun kuorensa on ravistellut irti. Vähän aikaa tuntee olevansa vereslihalla, mutta kaiken voi todella aloittaa alusta. Sen tahdon uudella kirjallakin kertoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s