Hakemus parempaan

Apurahojen anominen on työläämpää kuin kuvittelisi. Olen kyllä kirjoittanut lukuisia selvityksiä lapsen tilasta, saadakseni edes pientä tukea hoitamiseen. Silloin on osattava luetella kaikki hankaluudet ja avuntarpeet, jotta tukea saisi. Liitteiksi terapeutit ja lääkäri kirjoittavat omat huomionsa. Apurahaa saadakseen onkin päinvastoin kehuttava itseään, ja annettava pienimmätkin meriittinsä kirjallisina syynättäviksi. On suunniteltava tulevia kirjallisia töitä tarkasti, vaikkei niitä vielä voi kirjoittaa. Ei ennen apurahakautta. On kysyttävä, jos jotkut kulttuurin alalla vaikuttavat suostuisivat kirjoittamaan lausunnon tuekseni, ja sitten itkettää, kun jotkut ihanat sanovat suostuvansa mielihyvin.

Helpommin minulta kävisi vähättely. Olen hyvä kuvittelemaan kaikkien toisten hienommat hakemukset, juhlavat näytöt ja korkealentoiset suunnitelmat. Itse kaivelen hiekanjyviä taskun pohjalta ja kuulostelen tuulta. Josko sieltä joku jyvä tai vire veisi eteenpäin, “ehä mie ossoo, kuha vua kuvittelen”. 

Mieluusti kääntäisinkin nämä hakemukset nurin. Kehuisin lasta, miten kauas on tultu vuosien takaa, isojen pulmien varjoista. Kuinka en enää edes muista, mitkä kaikki hankaluudet roikkuivatkaan arjessa vielä pari vuotta sitten. Kuvittelisin miten näistä jäljellä olevista haasteistakin päästäisiin irti, ei enää kauhukohtauksia ja jännittämistä, ahdistumista ja pelkoa. Vain hymyilevä, itseensä luottava, loistavan mielikuvituksen omaava ja lahjakas nuori.

Helppo minun olisi surkutella kuinka vähillä, jollei olemattomilla tuloilla tässä on kirjoitettu milloin missäkin nurkassa ja metelissä. Kuinka ei voi hiljaisia ja mukavia residenssejä nähdä edes unissaan. Miten viidenkympin ylitettyään on siinä tienristeyksessä, josta valitsee sen viitan “Vipellä kohti unelmia, pidä kiirettä!” Kuinka montaa kirjailijaa kirjoineen ihailee, ja edelleen nolottaa pyytää omistaan rahaa. Miten ihmeellistä on kohdata tyyppejä, jotka ovat ostaneet ja lukeneet, jopa pitäneet kirjoistani. Näin pienillä painoksilla ja mainostamatta olen edelleen tuntematon, näkymätön tyttö.

Anominen joka tapauksessa vetää nöyräksi, katkaisee kirjoittamisestakin virran vähäksi aikaa. Puurtaminen tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Pienessä toivossa eläminen on katkeran suloista, kunnes sähköpostissa on taas viesti, ettei napsahtanut taaskaan omalle kohdalle. On jo kerennyt miettiä miten ne muutamat tonnit saisi venytettyä mahdollisimman pitkälle. Nimittäin se hyöty tästä omasta elämänkaaresta on, että penniä ja senttiä on aina venytetty. Sinä kauniina päivänä kun joku apuraha meikäläisen kukkaroon kopsahtaa, siitä on iloa piiiitkäksi aikaa! 

Hakemuksia tulee ja menee, mutta niin lasta, kuin minun kirjoittamistakin tukeneita, en unohda. Jokainen käden ojennus ja palaute painuu mieleen. On kohtuullista muistaa, että osa ihmiskunnasta elää eurolla vuorokauden, kerää roskia ilman kenkiä, hanskoja tai maskeja, lapsesta saakka. Heille tuet ja apurahat ovat “paremmasta maailmasta”, siitä, jossa minä ja lapsi elämme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s