Lokakuussa ilmestyy ”rikkoNAISIA” (2 pienoisromaania)

Alussa minä olin 18-vuotias, istuin silloisen rivitalokodin takapihalla Vantaalla, naputin sähkökirjoituskonetta. Olin idealisti, kasvissyöjä, pasifisti, eläinsuojelija ja ihmisoikeuksien toteutumista tarkkaileva nuori. Olin ollut edellisenä kesänä kolme kuukautta töissä Saksassa, nyt pidin kehitysmaakauppayhdistyksen kesäkahvilaa ja torikojua Tikkurilassa, mutta kotosalla kirjoitin. Ensimmäisen käsikirjoituksen nimi oli Sairas mieli, veli piirsi kansikuvan Merrusta. Olin käynyt katsomassa kahtakin psykoosiin mennyttä kaveria Lapinlahden osastolla. Näin tuttujen kokeilevan huumeita. Itse en sietänyt edes alkoholin hajua tai makua, pysyin erossa päihteistä. Mutta halusin kirjoittaa Merrusta, jolle sattui hyvin ikäviä.

Tuo tarina kasvoi päälle sadan liuskan, mutta hautautui vauhdikkaisiin vuosiin. Aina se kummitteli mielen perillä, josko se joskus saisi vuoronsa. 

30 vuoden kuluttua käärin hihat, silppusin tarinasta noin 100 sivua, mutta Merru olikin nyt minun ikäiseni, saattohoitamassa äitiään. Merrun kipeät nuoruuden tapahtumat säilyvät tarinan taustalla, mutta välissä hän oli kadonnut Meksikoon, jonne minunkin oli määrä lähteä 1991. Alunperin ääni tarinassa oli vain Merrun, nyt vuoronsa sai äitikin. Juoni on kasvanut ja kehittynyt, saanut lopun, jota en itsekään osannut kuvitella. Sieltä kaikki kuitenkin löytyi, kertomuksen mutkista, rivien väleistä, toiveesta, että Merrukin voisi aloittaa vielä kerran alusta.

Kaikessa on lopulta kyse anteeksiannosta. Miten paljon hyvänsä unohdammekaan  pötkiessämme pakoon vaikeita asioita, aina löytyy tapa palata, tehdä tilit selviksi menneiden kanssa. Toiselle on lopulta helpompi antaa anteeksi kuin itselleen. Sekin on silti mahdollista.

Puolet musta on toinen niistä pienoisromaaneista, jotka Kirjokansi kustantaa lokakuussa kansiin. Se on henkilökohtaisin, terapeuttisin ja rakkain tarinani. Vaikka Merru en ole minä, eikä Merrun äiti minun äitini, iso pala sydäntäni tulee sykkimään jokaisella sivulla. Koska tämä olisi voinut käydä minulle tai sinulle, Merruja on olemassa.

Kirjan toinen osa, Kadonneet, syntyi kerrostalokodin sängyllä, koska mietin lapseni koulussa tapahtunutta nuoren itsemurhaa. Se nosti muistoista serkkuni itsemurhan. Mieltä painoi, minun oli kehiteltävä syyt vihoviimeiseen tekoon, ja lohduttava loppu, jotta sain ajatukseni irti aiheesta. 

Nea on lukiolainen, jonka äidillä Helenalla on harhoja. Äiti etsii Portugalissa kadonnutta Madeleinia, vaikka läheltäkin on kateissa kaksi lasta. Mielensairaudet saattavat kulkea suvussa, niin Helenallakin. Hän saa hyvän terapeutin Annin, ajatukset alkavat virota, lääkityskin osuu kohdilleen. Näiden kolmen naisen avulla aukeaa maailma, joka kertoo kadonneista ja heitä etsivistä ihmisistä. Miten paljon jaksamme harteillamme kantaa, milloin saa luovuttaa? 

Monen kodin sisällä on ongelmia, joihin toivoisi ulkopuolista apua. Lasten ei pitäisi joutua huolehtimaan vanhemmistaan, mutta näin tapahtuu. Tiiviimpi tukiverkosto olisi paikallaan, siksi tarina Neasta ja Helenasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s