Hän

Minulla on parisänky, nukun siinä huonosti. Kierin ja pyörin, uni vierähtää aina vain kauemmas. Osaako hän nukkua yksin? Minun vieressäni hän tapasi laittaa jalkansa puolelleni, hivuttaa minut aamuyön tunteina aivan patjani reunalle. Hänen rintansa kohoili ja laski, vaikka pienintäkään ääntä ei kuulunut. Pari vuosikymmentä sitten, ensimmäisinä öinämme pelkäsin, että hän oli lakannut hengittämästä.

Vien petivaatteet pyykkikoneeseen, ja muistan miten hän valitti pitkien hiusteni tarttuvan lakanoihin, mattoon ja takin selkämykseen. Hiuksia löytyi sohvatyynyistä, ruoasta ja lavuaarista. Vaikka minähän meillä imuroin, kopistin matot ja luuttusin. Hänen karvojaan en löytynyt, hän ajelikin päänsä siiliksi. 

Minun on vaikeaa muistaa, etten osta enää maitoa kahviin, juonhan kupilliseni mustina. En kokojyväistä paahtoleipääkään, vain ruislimppua itselleni. Hänen vatsansa ei kestänyt ruista, mutta työpaikalla hän ei halunnut huomiota ruokavaliostaan. Kotona vatsa sitten vaikeroi, oli oltava sitäkin tarkempi.

Pidän maljakossa tuoreita, tuoksuvia kukkia, hänen allergiansa takia niitä ei ostettu. Poltan iltaisin suitsukkeitakin, venyttelen lattialla jäykkää selkää samalla. Soitan irlantilaista kansanmusiikkia, hänen inhoamaansa. Pidän niitä lökäpöksyjä ja kainaloista revenneitä t-paitoja, jotka hän uhkasi hävittää selkäni takana. Kerään vessapapereiden hylsyjä pöntön viereen kasaksi, olisi tullut sanomista. Kaivan ajatuksissa nenääni, ilman kauhistunutta huomautusta.

Vesilaskut ovat nykyään puolet entisestä, hän ei enää suihkuttele täällä. Ei enää auki jätettyjä kaapinovia, valoja huoneissa, joissa ei ole ketään. Ei päälle unohtuneita, punaisina helottavia hellan levyjä, kotiin jääneitä avaimia, pihalle pudonneita nenäliinoja ja hanskoja. Ei märkiä kenkiä eteisen parketilla, ei kitaran rämpyttelyä ja hyväntuulista laulua. Ei myttyyn käveltyjä mattoja, sängyn alle ajautuneita sukkia, kiinni unohtuneita verhoja ja kuolevia huonekasveja. Ei pöydälle jätettyjä lappuja, joista tietäisi missä hän on, ja milloin tulee takaisin. 

Voin syödä puuroa joka ilta, hän ei pitänyt siitä. Tilasi usein pitsaa tai kiinalaista. Ostan liian monta tuoretta hedelmää ja kasan vihanneksia, joita hän ei ole enää pilkkomassa. Komposti täyttyy hukkaan heitetystä ruoasta, tiskiallas likaisista, likoamaan jätetyistä astioista. Hän vastasi tiskeistä ja pyykeistä. Nyt minä pyöritän pyykit vajaina koneellisina, unohdan tiskata. Ilmaislehtiä en enää jätä hänelle luettaviksi, heitän ne paperinkeräykseen kansilehteä raottamatta.

Eteisen pöydällä ei loju palauttamattomia kirjaston kirjoja, kuitteja varten hankittu purnukka ei pursu lippua ja lappua. Minä en halua pyöriä ostoksilla yksin, käyn vain kerran viikossa ruokakaupassa. Pakolliset vaatteet ja tavarat tilaan netistä, hänen mielestään kaikkea piti sovittaa ja tunnustella paikan päällä. En osta enää hänen sukulaisilleen joululahjoja, en lähetä kortteja. Lapset saavat rahaa tileilleen, äitini ja isäni siivouspalvelun kotiinsa.

Käy työstä ajaa nurmikot, haravoida, tyhjentää komposti, kierrättää roskia ja kolata lumia. Ei huvita hankkia kesäkukkia, ripustella lyhtyjä tai oveen kranssia. En avaa enää ovea virpojille tai pyhäinpäivän keppostelijoille. En vaihda verhoja, pöytäliinoja tai koristetyynyjä. En tee joulusiivousta.

Konvehtirasiaan jää inhokki suklaat, hänen mielestään ne parhaat. Voin keittää vahvaa tummapaahtoista kahvia, se oli hänestä aina painuneen makuista. Ostan vain vihreitä omenoita, hänelle liian kirpeitä. Kaikki maustetahnat heitin pois jääkaapista, annoin kierrätykseen tuopit ja konjakkilasit, minulle maistuu vain punaviini, huoneen lämpöisenä ja tavallisesta lasista.

En kehtaa lämmittää saunaa kuin kerran viikkoon, hän niistä löylyistä nautti, enemmän kuin minä. Eivät piippaile puhelimet ja kannettavat iltaisin, minulla ei ole niin paljon kavereita. Vien lintulaudalle pähkinöitä, näenpä edes siivekkäitä ja oravia. Lehtiä ei kolahda luukkuun, vähemmän tulee laskuja.

Muistan vieläkin miten hän makasi minun pyyhkeelläni uimarannalla. Kun tulin uimasta ja tervehdin, hän esitti koppavaa, kunnes kerroin, että se on minun pyyhkeeni. Sitten hän nauroi ja pyysi anteeksi, nousi nopeasti ylös ja katseli ympärilleen. Hänen samanlainen pyyhkeensä oli vajaan kymmenen metrin päässä. Suloisempaa hämillistä ilmettä en muista nähneeni. Kerkesin asettua hänen kastelemalleen pyyhkeelle mahalleni, kun hän toi minulle avaamattoman pienen jaffan. Sanoi, että korvaukseksi kastelusta. Illalla hän sattui olemaan kaverini lakkiaisissa, tunsi kaverin isoveljen. Juttelimme melkein koko illan, kun muut pönöttivät juhlavaatteissaan shampanjat laseissa. Istuimme pihakeinussa, kumpikin siisteissä shortseissa, kunnes häivyimme yhdessä grillille, nälkäisinä molemmat. Ostimme isot makkaraperunat ja kyytipojiksi maitoa. Kintut menivät kananlihalle, ilta viileni huomaamatta. Suutelin häntä ensi kertaa, kun ylähuulessa oli herkullista sinappia.

Hän pääsi yliopistoon opiskelemaan tietotekniikkaa, minä tein vielä vuoden töitä pikaruokalan kassalla. Seuraavana kesänä minullakin tärppäsi, pääsin lukemaan kotimaista kirjallisuutta. Päätimme pian muuttaa yhteen, koska kummankaan levottomassa solukämpässä ei ollut rauhaa olla kaksin. Saimme pienen yksiön kaupungin laidalta. Maalasimme seiniä keltaisiksi, ilman vuokraemännän lupaa. Löysimme jätelavalta parven osat, kokosimme siitä ensimmäisen yhteisen makuusijan. Sen alla hän naputti aina tietokonettaan, minä luin nojatuolissa pinottain kirjoja. Vuorotellen kokkailimme yksinkertaisia ja halpoja ruokia, pikkuruiseen keittiöön emme mahtuneet yhtä aikaa. Jos oli rahaa, kävimme elokuvissa, tai kuuntelemassa bändejä ja tapaamassa kavereita.

Ensimmäiset vuodet puhuimme läpeensä, kaikki piti jakaa heti toiselle. Teimme matkasuunnitelmia, reissasimme junilla Euroopassa ja kotimaassa pyöräilimme satoja kilometrejä. Sovimme pieneen telttaan, jossa yksi yö keksimme sitten perheenkin perustaa.

Vuokra-asunto oli hyvä, kunnes syntyivät kaksoset, hankittiin koira ja kissa. Löydettiin rivarin pääty, otettiin lainaa, purettiin muuttokuorma. Saatiin makkari, työhuone, olkkari ja keittiö, pieni sauna ja vessa. Nukuttiin perhepedissä, kaksoset meidän välissä, karvaiset lapset jalkopäässä. Vuorossa noustiin lämmittämään maitopulloja, hämmenneltiin puuroa. Kestovaippailua ei jaksettu, mutta soseita muussailtiin luomujuureksista. Kun lapset nukkuivat, katseltiin elokuvia, kuunneltiin puoliksi torkkuen musiikkia. Viikonloppuisin käveltiin luontopoluilla ja istuskeltiin puistoissa. Lapioitiin hiekkaa sankkoihin, kumottiin komeita kakkuja.

Kaksosten löydettyä kaverinsa murrosiässä, me löysimme omat harrastuksemme. Minä pelasin lentopalloa, hän kävi kiipeilemässä ja lukupiirissä. Yhtenä iltana istuin hänen isänsä kanssa koko illan kahden, liekö tuo alkanut silloin. Hän palasi myöhään, selitti käyneensä yksillä, jutelleensa uudesta kirjasta. Ei tuo muistanut sopineensa isänsä kanssa mitään, tuoksahti oluelta ja uudelta partavedeltä. Ummistin vielä silmäni, en ollut valmis ymmärtämään.

Harrastuksia alkoi olla joka ilta, minä istuin yksin kotona. Lapset lähtivät opiskelemaan, koira kuoli, kissa maukui ääneen, sen minkä minäkin olisin halunnut sanoa. Join viiniä, katsoin ohjelmia pudoten kärryiltä jo alkumetreillä. En osannut nukahtaa yksin, silti näyttelin nukkuvani, kun hän kömpi viimein patjalle. Aamulla söimme leipää vaitonaisina, katselin vieraaksi muuttuneita kasvoja. Hän ei enää lukenut ääneen säätä, kaatanut minunkin kuppiini kahvia. Hänen ympärilleen laskeutui läpinäkyvä kupu, mikään ei ollut enää niin kuin ennen, vaikka näytti samalta. Kahden viikon hiljaisten aamiaisten jälkeen, hän totesi löytäneensä jonkun. Siitä sanasta minä katosin, en ollut enää kukaan. Hän muutti tavaroineen pois, vei elämän mukanaan.

Hänen kuviaan pidän alimmaisessa albumissa, niiden katselu polttelisi, raapisi avoimia haavoja. Lapset kyläilevät vuoroin molemmilla, eivät ole moksiskaan muutoksista. Yksinäiset juhlapyhät ovat pahimpia, niin kuin en olisi olemassa. Sattuu kun muistan miten hän nauroi vedet silmissä, pidellen vatsaansa. Kuinka hän keikutti lapsia hartioillaan, lämmitti kaikille kaakaota. Miten hän luki ääneen lempikirjoistaan otteita, kirjoitti itsekin runoja. Kuinka hän kurotti joulukuusen latvaan hopeista tähteä, kiinnitti pajunoksiin lepattavia silkkipapereita. Ikävöin hänen siluettiaan hämärässä makuuhuoneessa, rintojen kohoumia, kyljen syvää kaarta. Tahtoisin painaa huuleni hänen niskaansa, silittää vatsaa, asettua lämpimään lusikkaan. Kuiskaisin korvaan, etten ole rakastanut koskaan ketään toista.

Löysin hänen lapasensa hattuhyllyn nurkasta. Säilytän yhtä tuoppia, johon on jäänyt hänen huulipunaansa. Riuduin kun näin hänet eilen kauppakeskuksen ruuhkassa. Hän on pitänyt siilinsä, mutta ottanut korviin reiät, joissa roikkuu isot hopeiset kukat. Kirjava neulehuivi kiertää hänen kaulaansa, eikä vieläkään ole kauniimpia kasvoja. Hän huomasi minut kassajonossa, hymyillen vilkutti tavaroita pakatessaan, käveli punaisen hameensa helmat heiluen tiehensä. Mietin jätänkö ostokset hihnalle ja juoksen perään. Mutta miksi, ei hän halua minua enää. Minä kävelin tähän asuntoon, joka joskus oli koti. Upposin näihin menneisiin, elämään, joka joskus oli.

Advertisement