Hupsis vaan

Oletko kirjoittanut pitkää tarinaa? Tiedätkö miltä tuntuu, kun päähenkilö vie osan ajatuksistasi? Ensin et tunne häntä ollenkaan, mutta pian hän on kuin uusi paras ystäväsi, jatkuvasti äänessä, kertomassa itsestään. Hän on vain siten kovin itsekäs, ettei kysy sinulta mitään. Ei katso paikkaa, kun alkaa heittää juttujaan. Ei huomaa, että alat väsyä, tahtoisit jo nukahtaa. Hän pulpahtaa mihin hetkeen hyvänsä, levittää kätensä teatraalisesti, muistuttaa, että itsehän kutsuit minut.

Istuin isäni ja poikani kanssa autossa, matkalla Joensuusta Outokumpuun. Isä selostaa jotain autoasiaa, kun hupsis vaan, uuden käsikirjoituksen päähenkilö kiilaa eteen. Hän näyttää kuinka lapsena tutkii esineiden varjoja, etsii erilaisia muotoja, eroavuuksia, haltioituu niistä. Hän on kummallinen lapsi, omissa oloissaan loistavasti viihtyvä. Hänestä tulisi tunnettu ja pidetty valokuvaaja, jonka näyttelyt vetävät väkeä ja kuvakirjat tekevät kauppansa. Mutta nyt hän on huolissaan, muistanko kertoa tärkeitä huomioita hänen lapsuudestaan.

Kun hän alkaa kertoa jo toista asiaa, yksityiskohtaisia aikuisen tunteitaan rakasta kohtaan, tunnen miten omat ajatukseni sakkaavat. Muistaisinko minä kotona enää mitään? Pitäisikö minun hankkia sanelukone, johon höpöttää näitä irrallisia lauseita ja kuvitelmia? Mitä ihmiset ajattelisivat, pitäisivät minua höperönä. Huomaavatko isä ja poika jo nyt, että katosin taas metsän keskelle, pienen mökin sisään? Istun siellä keittiön pöydän ääressä, katselen kun henkilö pilkkoo kasviksia pataan, kerraten minulle muistoja omasta isästään. Hän ei välitä, että minun isäni ajaa tätä autoa.

Onhan se hullua. Ensin hikoilen itsesäälissä, kun en saa kiinni uuden tarinan päästä. Sitten koho painuu lujaa uppeluksiin, minä sukellan pinnan alle sellaisella vauhdilla, etten millään pysy arkiajattelussa enää tolpillani. Vilkaisen kelloa, vielä kolme tuntia kunnes kuopuksen koulu loppuu, riittääkö se mihinkään. Uusi maailma alkaa rakentua mieleeni, näen maisemat, mökin ja henkilöt. Olen utelias, tuo tuntematon lapsi käytännössä makaa ylävartalo pulpettinsa päällä, katselee opettajaansa. Siitä kaikki alkaa, olen luokkahuoneessa. En erota seisonko lapsen takana, vai olenko hänen päässään. Alan kuulla hänen ajatuksiaan, ne korvaavat omani. Kävelen hänen kanssaan pitkän matkan halki metsän, sisään mökkiin, jonka hän esittelee kodikseen. Pian sinne ilmestyy äitikin, aivan erilainen kuin oli omani.

Tuossa vaiheessa kaikki on rauhallista, mukavaa, kutsuvaa. Haluan oppia tuntemaan hänet. Ensimmäisenä päivänä kirjoitan hänestä ylös jo parikymmentä sivua. Illalla ennen nukahtamista, laitan yöpöydälle muistiin pari lapsen kuiskimaa asiaa. Seuraavana aamuna heti kuopukseni kouluun heitettyäni (kova pakkanen), kävelen metsään, makuuhuoneessa, omalla sängylläni. Jos oikein ymmärrän, lapsikin keksii itseään, johdattelee minua jonnekin, minne kokee oikeaksi kulkea. Sovittelee sanoja, tunnustelee tekemisiään. Löytyy unelma valokuvauksesta, kaukorakkaus, kaikkeen ujuttautuva luonto ympäriltä. Eikä hän kerro minulle edes kuka hän on. Ei nimeään, ei sukupuoltaan. Neljänkymmenen sivun kohdilla huomaan, ettei sillä olekaan mitään väliä. Hän näyttää minulle kaiken mitä itse näkee, antaa tuntea kaiken, mitä tuntee, opettaa paljon uutta. Miksi minun pitäisi määritellä hänet, ketä varten?

Niin syntyy tarina metsänsä keskellä kasvaneesta, asuneesta ja työskennelleestä erakko-taiteilijasta. Hänellä on jalat maassa, kädet mullasta mustina, silmät auki avaruuteen saakka. Hän osaa rakastaa toista ihmistä ilman ehtoja, edes pyyntöjä. Hän opettelee niin itsenäiseksi, että voi jakaa toisille lopulta jotain todella kaunista ja paljasta. Hän oppii näkemään, jotta mekin voisimme nähdä edes osan siitä kaikesta. Minäkin opin jotain, viipymään tarinassa, kuuntelemaan ihan hiljaa.

Tultuani kotiin äsken, kirjasin lisäykset tarinaan. Aamupäivällä kävin läpi kaiken aiemmin kirjoittamani. Huomenna tulen ehkä kirjoittamaan lisää. Paikkaan alkuun osia, joita lapsi pyytää. Saatan joutua muuttamaan kohtia, jos nuori niin vaatii. Aikuisen kanssa voin neuvotella, miettiä yhdessä, kuinka olisi paras. En enää tiedä kumpi lainaa toiselle ajatuksiaan. Hän päätti tavata minut täytettyään juuri seitsemän, mutta sitä en tiedä, tunnenko hänet vanhaksi saakka. Hän saattaa pomppia edestakaisin, olla hetken lapsi, sitten taas aikuinen. Yleensä loppu pysyy piilossa minultakin, kuljen sitä kohti, mutta annan sen yllättää. Ei hänkään kiirehdi loppua kohti, ei kerro vielä pitkän tähtäimen suunnitelmiaan. Miksi hoputtaisin, saan seikkailla kuten lapsena. Parhaassa tapauksessa sinäkin saat, jos tästä tulee jonain päivänä kirja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s