Aamukahvista ja leivinuunin lämmöstä nauttiessa, luin juttua Karjalaisesta. Ilkka Alanko kertoi vaimonsa Tessa Alangon aloitteesta kunnostetusta Espoon Nupurin kartanosta. Upea vanha talo on peräisin 1500-luvulta, ja museovirasto määritteli sen kunnostustöitä. Hyvin huonoon kuntoon ajautunut talo oli ollut viimeiset kymmenen vuotta tyhjillään, mutta nyt se elää uutta kukoistustaan. Huomaan iloitsevani talon pelastuksesta, kuten nuorena iloitsin lukuisten vanhojen talojen pelastamisesta. Usein unissa kuljen puuhuviloissa, mielelläni pistäytyisin niihin edelleen, kuten nuorena tyhjiä taloja kartoittaessamme. Eilenkin istuin yhdessä, ystäväni kauniissa ja vanhassa talossa. Katselen välillä youtubesta, kun joku kulkee hylätyissä, ajalta unohtuneissa taloissa, tutustumassa paikan historiaan.
Vanhan kunnioittaminen on minulla verissä. On vanha sitten talo tai ihminen, eläin tai metsä. Kunnioittaminen on huolenpitoa ja arvostamista. Se on sitä, että kaikki uusi ei välttämättä ole parempaa kuin entinen. Sitäkin, että vanhasta huolehditaan loppuun saakka, autetaan se pystyyn, jos mahdollista. Säilytetään ajan jättämiä merkkejä ja hoidetaan hyvin sitä mitä rakastetaan.
Vanhan talon korjaaminen entisajan tyyliin on oma työnsä. Jotta talo hengittäisi, eikä kosteus pilaisi rakenteita, löytyy hyviä ohjeita. Pelkkien ohjeiden varassa on aika orpoa lähteä mitään niin isoa kuin talo, kunnostamaan. Apuvoimien saanti viekin sitten yllättävän paljon rahaa, ellei saa talkooporukkaa kasaan. Itsekin olen miehen kanssa kahta vanhaa taloa laittanut kuntoon, eikä se ole pieni ja kevyt rupeama, etenkään neljän pienen lapsen kanssa. Nostalgia toki kultaa muistot, voisin yhä rakastua vanhaan taloon. Ihailen niitä aina nähdessäni ja niissä käydessäni. Työtä niiden ylläpitokin vaatii, mutta viehätys säilyy silti.
Kauan paikoillaan seisseet talot kuiskivat menneistä. Niihin unohtuneet huonekalut ja esineet vievät helposti aikojen taa. Tunnelma on ihan toisenlainen kuin uusissa taloissa. Vanhaan voin unohtua kuljeskelemaan ja ajattelemaan, niistä puuttuu uusien tehokkuus. Siinä missä nykyisissä taloissa voit napsauttaa puhelimella lämmöt päälle, kiukaan kuumenemaan, vartioivat kamerat kääntyilemään, portit ja autotallin ovet aukenemaan, vanhoissa teet asiat itse. On haettava puut liiteristä, sytytettävä ja valvottava tulta, pihasaunakin on lämmitettävä erikseen. Vahtina on koira, portti tehty laudasta tai takoraudasta säppeineen, mahdollisen autotallin ovet persoonalliset, aina vähän turvonneet ja vinksallaan. Ikkunoissa voi olla maailman kauneimmat puiset kehykset ja kymmeniäkin ruutuja, mutta vetäväthän ne ainakin vähän. Lattialankut narisevat, portaissa liikkuja kuullaan kyllä.
Uusin keskeneräinen tarinani sijoittuu metsän keskellä seisovaan vanhaan taloon. Näen sen yksityiskohdat mieleni silmin. Viihdyn siellä. Sen asukkaassa on varmasti omia piirteitäni, vaikken niitä vielä nyt näe, liian läheltä.
Museoon kai tästä joutaisi, mutta yllättävän ja ilahduttavan moni muukin vanhaa arvostaa. Pitkään mekin etsimme vanhaa taloa isolla pihamaalla, mutta kovin syrjään kylältä olisimme helposti sen perässä päätyneet. Kun on vielä koululainen talossa, ja itsekin nautimme kylän palveluista jalkapatikan päässä, nykyinen puutalo on kompromissi. Piirun vaille 20 vuotta ikää, puuta ja tulisijoja, puutarhakin. Silti haaveissa asun kaksikerroksista vanhaa taloa, ruutuikkunoilla, pönttöuuneilla, lankkulattioilla ja pihasaunan tönöttäessä puutarhassa. Pitänee olla kunnossa, jos sellaiseen mielii vielä vanhempana muuttaa. Taloa on jonkun jaksettava kunnostaa. Ja voihan se olla, että matkustankin jonnekin kauas lämpimään, jäähdytän vain tämän vanhan talokuumeen. Siihen asti lueskelen ja nautiskelen edelleen kauniista, aikaa nähneistä taloista. Onneksi niitä vielä löytyy, kaikkia ei ole purettu tehokkaamman rakentamisen tieltä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 