Asiat roikkuvat juuri nyt keskeneräisinä. Nuorempana en malttanut odottaa yhtään, kaikki mahdollinen piti järjestellä saman tien kuntoon. Vieläkin koitan ratkaista kaiken yksin, toimia niin itsenäisesti kuin pystyn. Mutta olen joutunut opettelemaan joutilaisuutta, hiljaisten hetkien tekemättömyyttä. Joskus monet asiat hautuvat yhtä aikaa, ovat jonkun toisen harteilla, en voi hoputtaa niitä. Koitan vain ajelehtia ajatuksissani, etsiä uusia reittejä, toimittaa jotain ihan muuta odotellessani, tai levätä.
Painotalo ei ole saanut tilaamaansa määrää paperia, kirjoja on valmiina vasta 30 kappaletta, mutta niitäkään en pääse itse hakemaan. Odotan ilmoitusta, että voin toimittaa pinon pyydettyjä osoitteisiinsa. Kaksi käsikirjoitusta on luettavina kustantamojen pöydillä, kenties alimmaisena isossa pinossa. Voi kestää kuukausia saada edes hylkäävä sähköposti. Uusi tarina kiusaa mieltä. Se käy kurkistelemassa, vilauttaa näyn sieltä, toisen täältä, muttei anna kunnollista johtolankaa. Kirjoitan ylös repaleisia ajatuksia, nuuhkin ilmaa niiden ympärillä. Jäljitän karanneita henkilöitä.
Vuosi vaihtuu, olen nähnyt niitä jo yli viisikymmentä. Ensimmäisistä en muista kuin hulluja, irrallisia väläyksiä. Ne ovat kuin mieleen lentävän tarinan palasia, ota niistä selkoa. Tulevat ajat ovat vuorien takana, näkymättömissä. Ensin on kiivettävä rinteitä, nähdäkseen minne on kurkottamassa.
Heräsin yöllä vaille kolme, en muista unta, mutta arkiset huolenaiheet marssivat eteeni, härnätäkseen, viivyttääkseen uudelleen uniin uppoamista. Kun sitten kuuden jälkeen nousin, muistin kummallisen unen miehen sukulaisten mökiltä. Ranta oli väärä, järveen laskeutui loiva nurmikkoinen rinne. Uin ja nousin vedestä, kävelin kohti tuttua mökkiä. Yhdeksän aikaan kirjoitin tarinan henkilön uimaan Kreikassa, tutulla rannalla. Tunsin elävästi veden ympärillä, uneni puski esiin, taas eri maisemaan.
Ikkunoiden takana on paksu lumikuorrute, katot ovat kolmekymmentä senttiä korkeammalla, puiden oksat roikkuvat painosta katkeamaisillaan. Ei tuulen virettäkään, jonka tuottamasta sähköstä maksamme. Vain rusakko tai jänis on pomppinut öiset reittinsä valkeaan karttaan. Missä ovat kaikki linnut? Naapurusto on liikkumaton, vaikka kello on jo kymmenen. Tämä voisi olla unta, tai tyhjä sivu tarinasta.
Ajatukset etsivät säälimättä uutta kohdetta. Kun ei ole sen kummempaa toimitettavaa, henki haahuilee. Joutilaisuus, uusi tai väärä ranta, jota tutkia rauhassa. Tunnustella, punnita, hahmottaa ja hämmästellä. Ehkä ensi vuonna istun Kreikassa, tutun kylän kivirannalla. Jospa pääsen Pielisen aaltoihin, mökkisaareen. Vaikka en pääsisi, voin kirjoittaa sinne mielikuvitukseni naiset.
En voi kiirehtiä aikaani edelle, en hoputtaa toisia. Onneksi minulla on unet ja tarinat, ajankulua, ajatusten juoksua. Muistojen massa sekoittuu alitajuisiin huomioihin, jokainen uusi aamu tuo niihin uuden henkäyksen, toivomuksia. Keskeneräisyyden lohtu on jatkumisessa, kaikki ei ollut vielä tässä, odota. Keinun joutilaisuudessa, uusi vuosi vaihtuu, minun sitä vaihtamatta.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 