Unohtumaton ilta

10.12.2016, tasan viisi vuotta sitten, makasin sairaalan sängyssä. Odotin kuolemaa. En omaani, vaan vajaat kolme vuotta sairastaneen äidin. Kauhean maratooni-oksentelun jälkeen siirryimme kotoa kahdeksi päiväksi sairaalan huoneeseen. Makasin kylki kiinni äidin kyljessä ja hyräilin, vaikka väsytti kuukausien edestä. Hoitaja kurkisti huoneeseen, kysyi söisinkö jotain, mutta en saanut muruakaan alas, eihän äitikään enää edes juonut. 

Itku silmien takana kuiskutin äidin korvaan, että sinä saat lähteä, kyllä me selvitään. 

Illalla yhdeksältä isä tuli vahdin vaihtoon, äidin viereen nukkumaan. Äiti pyyhkäisi etuhiuksia silmiltä ja vilkutti minulle, kun sanoin hei hei. Kuivilta huulilta ei jaksanut nousta puolikasta sanaa. Yhdentoista jälkeen yöllä isä soitti äidin kuolleen. Lähdimme sairaalaan katsomaan mummia viimeisen kerran. Annoin suukon vielä lämpimälle otsalle.

Alkoi pitkä surutyö, pimeässä sumussa isän vierellä kulkeminen. Epätoivon ja ikävän musertavissa aalloissa keinuminen. Kaiken pohjalla rauha, äiti ei kärsi enää.

Surulla ei ole pohjaa, se ammentaa tunteita kaivostaan kunnes itsekin lakkaan hengittämästä. Mutta aallot ovat korkeita enää silloin tällöin, muuten ikävä lainehtii lohdullisena, kantaen pinnallaan ilta-auringon siltaa. Rakastamisen viittana laahautuu kaipuu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s