Kiitos eno!

Niin tärkeää kuin kirjoittaminen on viimeiset vuodet ollut, ajantarina blogista kaikki alkoi. Kun purin sinne mieltä vaivanneita, surullisia, joskus suututtaneitakin asioitani, mietin välillä, että onneksi sukulaiset eivät näitä löydä. Pelkäsin että he loukkaisivat mielensä, kun kerron rehellisesti sukuni vaikeuksista puhua tunteista, yksien suosimisesta toisten kustannuksella, tai välillä räiskyvästä temperamentistakin. Kehuja en muista lapsena tai nuorena suvun suusta kuulleeni, mutta haukkuja senkin edestä. 

Tulin mummini arvioinneissa kaukana serkkuni jäljessä, vaikka olin isovanhempien ensimmäinen lapsenlapsi. En liittynyt kirkkoon mummin lahjonta yrityksistä huolimatta, lopetin lihan syönnin, sanoin ääneen vastakkaiset mielipiteeni, ja harrastin vielä anarkistisia touhuja. Serkku soitti pianoa, oli kympin oppilas, myötäileväinen ja kirkonkin toiminnassa mukana. Mummi oli silti minulle hyvin läheinen ja rakas, kuuntelin tarkalla korvalla hänen tarinoitaan, hieroin selkää, autoin missä pyydettiin. 

Mummi oli puuttunut äitini asioihin aina. Äidin tukka leikattiin ja permanentattiin mummin haluamalla tavalla. Mummi oli ollut sotien aikaan lottien apulaisena ja orpokodissa hoitamassa lapsia. Sairaanhoitajaa hän omasta ainoasta tyttärestään toivoi. Kun äiti meni kihloihin ja naimisiin, mummi halusi katsoa millaiset sormukset äiti saa. Kun minä synnyin, äiti ei antanut mummin edes kylvettää minua, koska oli kyllästynyt manipulointiin. Mummi vielä viimeisen tapaamisemmekin aikana minulle purnasi, ettei saanut minua kylvettää ja hoitaa.

Äiti halusi tehdä itse toisin, joten antoi minulle ja veljelle lapsuudessa hurjasti tilaa. Välillä mietin, että kaipasin tarkempia rajoja ja enemmän huomiota. Tunteet äiti piti aina omana tietonaan, eikä kysellyt minunkaan tunteista. Vasta aikuiseksi kasvettuani äiti alkoi olla enemmän utelias, kysellä ja neuvoakin, mutta tunteisiin ei koskettu silloinkaan. 

Viime kesänä äitini vanhempi veli kävi luonani kylässä, ja kertoi lukeneensa blogiani mielenkiinnolla. Huomasin hetkeksi järkyttyneeni. Muistin serkustani, hänen lapsestaan kertomiani juttuja, mummin arvostelut ja äitiäni koskevat asiat. Eno ei kuitenkaan moittinut, sanoi lukevansa lisääkin. Enhän minä ollut värittänyt menneitä, puhuin vain huomioistani ja tuntemuksistani. Hän oli mummin lempilapsi, ja hänen lapsensa suosikki lastenlapsista. Ei siihen ole kellään vastaan väittämistä.

Äsken soitti äidin nuorempi veli, puheliain kolmesta sisaruksesta. Hän oli minulle läheinen jo kun olin lapsi, eikä vierasta vieläkään jutella tunteistaan. Hän jäi isoveljensä varjoon monin tavoin, mutta kehitti sisareensa, minuun ja veljeeni hyvät suhteet. On hänellä itselläänkin kaksi poikaa. Nyt hän kiitti blogista, kertoi sitä lukemalla käyneensä läpi monia itseään vaivanneita asioita. Se mitä minä kerron äidistäni, mummista, puhumattomista tunteista, tai suositummasta lapsesta, koskettaa häntä. Eno puhui pitkään tunteistaan ja menneistä, meille molemmille tuttuja asioita. Tunsin suurta hellyyttä häntä kohtaan, kiitollisuuttakin. Tuollainen syvällinen palaute on parasta, mitä itseään avaamalla voi saavuttaa. 

Olen tullut itsekseni tätä matkaa, ulos sukuni puhumattomuudesta ja tunteiden piilottamisesta. Mutta en ole enää matkalla yksin, rinnalla on isompi joukko saman taustan omaavia. Kuten enoni sanoi, isovanhempien kokema sota jätti jälkensä heihin kasvattajina. Minun vanhempieni sukupolvi sai heikot eväät tunteiden käsittelyyn, mutta jo aavistuksen, että on oltava toisenlaisiakin tapoja. Minulla on ollut onni elää aikakautta, jolloin terapia ja itsetutkiskelu ovat arvossa. Kun kerroin aikoinaan äidille, että käyn terapeutilla, tämä hämmästeli miksi, kun en ole hullu. Selitin hänelle useampaan otteeseen, että on tervettä hoitaa päätään. Tulen vahvemmaksi ja paremmaksi vanhemmaksi, kun tutkin mitä kaikkea voin käyttäytymisessäni muuttaa. Kun paljastin, että lapsenikin saa terapeutilta apua jännityksiinsä, äiti jo myönsi, että olisi hyötynyt kovasti itsekin siitä nuorena. Pahoitteli, etteivät hänen vanhempansa huomanneet hänen jännityksiään, saati tarjonneet siihen apua.

Ajathan muuttuvat väkisin, on kysymys valinnasta, haluatko muuttua mukana. Vain jakamalla asioita avoimesti, toisetkin pääsevät kärryille kyytiin. Niin kuin Oscar Wilden teksteihin pohjautuva näytelmä Ryhmäteatterissa joskus nuoruudessani asian kiteytti, tärkeintä on olla aito. Juliste oli huoneeni seinällä, ja isänikin piti häissäni puheen siihen liittyen. Keskeneräisiähän me kaikki olemme, miksei siitä siis voisi ääneen puhua, tai minun tilanteessani kirjoittaa. 

Kiitos enolle puhelusta, jonka aiheista jatkoimme heti tuoreeltaan veljenikin kanssa. Kiitos hänellekin joka toinen sunnuntai kilautetuista puheluista. Jakamalla paha mieli pienenee ja hyvä mieli levittäytyy moneen rintaan. Läheisyys on jakamista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s