On aamuja, jolloin näen edessä ison sirkusteltan, jonka seinämät pullistelevat liikkeistä ja äänistä. Sen kun kävelen sisään, saan nauttia esityksestä. On helppo kirjoittaa ylös tapahtumat, kun ne näkee ja kuulee. Niissä hetkissä sitä on valmis uskomaan, että tämä onnellinen tila on tullut jäädäkseen. Kunnes herään aamuihin, jolloin tuo sirkusteltta on tyhjä. Vaikka kuinka odottelen, ketään ei ilmesty permannolle.
Vain kokemus opettaa, että hiljaisuus ei ole vaarallista, eikä sekään ole pysyvä tila. Kun esitystä ei ole, voi lämmittää uunia, tehdä ison satsin ruokaa, leipoa, siivota, hoitaa laskut ja paperiasiat, urakoida lumityöt, hakea liiteristä puulaatikot täyteen halkoja, auttaa lasta rauhassa läksyissä ja kokeisiin lukemisessa, tai lukea hyvää kirjaa ja katsella vaikuttavaa elokuvaa. Mieli tarvitsee ravintoa, mutta myös taukoja, jolloin se lepää hälystä ja ponnisteluista.
Uusi ystävä (pojan terapeutti) kysyi minulta muutama päivä sitten, että millaista se on kirjoittaa “työkseen”. Mietin siinä kuinka sen osaisi kuvata rehellisesti. Välillä pää on todellakin sirkusteltan humussa, tai rautatieaseman vilinässä, ehkä maaseudun rauhassa jonkun tietyn tyypin ajatuksissa. Silloin tekstiä syntyy vaikka kymmenen tuntia päivässä, ja meno jatkuu useita vuorokausia letkassa. Mutta on myös nämä hiljaiset päivät, jolloin vain korjaan jo kirjoitettua materiaalia, tai teen ihan muita asioita. Sen muun aikana tekstisoppa hautuu päässä. Kun se on kypsää, raottuu eteen taas uusi ovi, uudet tarinat.
Välillä horjun epäilysten puuskissa, ehkä kukaan ei enää kustanna sanaakaan. Kirjoittamalla en ole vielä mitään ansainnutkaan. Joskus olen silti pienen hetken täydellisen onnellinen, kun saan syntymään oikeasti kauniita lauseita. Parhaat tekstit syntyvät aidoista, väkevistä tunteista. Ne ovat niitä, jotka väpättävät lukijankin silmäkulmassa tai suupielissä. Itselleni rakkaimmat tekstit ovat syntyneet henkilökohtaisista suruista ja kovasta ikävästä. Niitä lukiessa en pysty pidättelemään itkua vieläkään.
Uudelle ystävälle tuli ääneen mietittyä, että jos nyt olisin nuori, ja vasta valitsemassa ammattia, suuntaisin terapeutiksi. Saisin palkkaa, ja olisin ihmisille avuksi. Hän on lukenut jo kolme kirjaani, ja sanoi kannustavasti, että sitähän minä teen nytkin, omalla osaamallani tavalla. Sanoitan tunteita, jotta jonkun olisi helpompi niitä kohdata, pitää normaalina, antaa itselleen armoa ja vapauksia. Jos näin on, odotan innolla tähtihetkiäni sirkusteltassa, väentungosta rautatieasemalla, mutta myös niitä hiljaisuudessa keinuvia ajatuksia. Voin rauhallisin mielin kulkea tätä omaa polkuani, rikkaruohojen seassa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 