Kello on juuri tikuttanut seinällä kuutosen päälle, ja minä olen jo kerennyt pähkäillä puolisen tuntia elämätöntä elämää. Mikä siinä onkin, että mikään ei riitä. Haluaisi olla samaan aikaan se rauhan tyyssija, joka aloittaisi aamunsa meditoimalla ja paastoamalla, elävän tulen räiskähdellessä taustalla. Toinen puoli olisikin jo aamu-uinnilla, mieluusti hyisessä järvessä terveysvaikutusten tuplaamiseksi. Hörppäisi uinnin päälle vihersmoothien ja polkisi pyörällä, kesät talvet, pilkkomaan salaattitarpeet. Siinä elämässä olisi aina tukka hyvin, paljon tuuheampi kuin oma kuontalo. Päälle löytyisi aina ihanat käsintehdyt luomupuuvillaiset vaatteet. Kerkeäisi lukea jokaisen hyvän kirjan ja kuunnella päivittäin mieltä ylentävää musiikkia.
Voi miten mielellään olisin mystinen, viisas, täydellisen terve ja kiehtova ilmestys. Unelmissa asuisin samaan aikaan Välimeren lämmössä, mutta suomalaisessa metsässä, puuhuvilassa järven rannalla. Minulla olisi pari huskya jaloissa telmimässä. Olisi pönttöuunit ja kaakeliuunit, kyökissä puuhella ja kiikkutuoli. Kävelisin lankkulattioilla ja katselisin lukuisten ruutuikkunoiden takaa hevoskastanjan, tammen, pihlajan, koivun, syreenin, tuomen ja kuusen keinuntaa. Järvellä lipuisi joutsenpari, kuikkia ja sorsia, metsässä kukkuisi käki. Olisi tietysti kesä yksitoista kuukautta vuodessa. Kasvimaata osaisin hoitaa luonnostaan, rantasaunan lämmittäisin vähintään joka toinen ilta.
Voisin lentää aurinkosähköllä maailman ääriin, tutkimaan muinaista ja nykyistä elämänmenoa. Näkisin autiot saaret, vesiputoukset ja tippukiviluolat, osaisin surffata isoilla aalloilla ja kiivetä paljain jaloin palmujen latvaan. Seikkailisin sademetsässä ja pelastaisin eläimet sukupuuton partaalta. Uisin delfiinien ja valaiden kanssa, putipuhtaissa merissä. Ymmärtäisin ja puhuisin kaikkia kieliä, saisin aina uusia ystäviä siellä missä kuljen.
Toiveminällä olisi lapset ja lapsenlapset, mies ja vanhat ystävät ympärillä, mutta myös rauhaa ja yksinoloa. Osaisin kirjoittaa niin hyvin, että tekstejäni käännettäisiin monille kielille. Söisin vain puhdasta luomua, vegaanista monipuolista plant based whole foodia. Koskaan ei himottaisi rasva, suola ja sokeri. Eläisin kirkkaasti päälle sadan vuoden, patikoisin ja tanssisin loppuun asti.
Mutta täällä minä istun yhden lampun valokiilassa, toisten nukkuessa. En jaksa lämmittää tänäänkään leivinuunia, eilinen meni sairaalassa lapsen kanssa. Ei ollut mitään hätää, suunniteltiin vain hoitajan ja neurologin kanssa yläasteelle siirtymistä, mutta kuormittaahan jo toiseen kaupunkiin ajelu. Kai tuo kuormittui lapsikin, kurkussa tuntui “ruoto”. Jää tänään kotiin lepäilemään. Pimeä ja kylmä talvi painaa omia mietteitä, ei huvita oikein mikään. Pitäisi siivota, käydä kaupassa ja postissa, maksaa laskuja, hakea puita liiteristä ja jatkaa tarinaa. Mutta tarinan pää on kadonnut, kai jonnekin harmaiden pilvien taa. Tässä sitä vain odottaa, ja kiusaa itseään kuvittelemalla parempaa. Vaikka tiedänhän minä, että tämäkin riittää. Kun lapsi kampeaa lämpöisenä kainaloon, ja kahvikupillinen piristää, voi iskeä itselleen silmää. Näillä mennään!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 