Hain puhtaita petivaatteita kaapista, valitsin kuopukselle kivat Mauri Kunnaksen eläimin kuvioimat. Aloin muistella, kuinka äiti teki vuodevaatteiden vaihdosta pienen juhlan. Saimme veljen kanssa aina valita millaiset setit sänkyihimme pedattaisiin. Puhtaiden peittojen päivinä oli myös aina sauna, joka jo sellaisenaan oli ilo. Saimme saunajuomaksi limsaa, jota meillä ei muuten jääkaapissa näkynyt. Nämä molemmat jutut olen tuonut omienkin lasten arkeen. He saivat valita niin ikään, millaisissa lakanoissa nukkuisivat. Saunan päälle tenavat sekoittelivat monta vuotta saunajuomiaan, mehusta ja vichystä.
Meillä ei perheessä puhuttu tunteista, kuin joskus harvoin. Silloin se oli isä, joka kertoi suvustaan tai sattumuksistaan, satunnaisesti herkistyen kyyneliin. Välillä pääsin hänen mukaansa jutunteko keikalle, tai teatteriin. Isä kirjoitti lehteen haastatteluja ja arvioita. Niihin liittyen saatoimme joskus puhua tunteistakin. Isä myös kyyditsi minut ja veljen kirjastoon ja uimahalliin, ne olivat mukavia yhteisiä reissuja. Äiti taas näytti tunteensa leipomalla meille sämpylöitä, pullaa ja pellillisen herkullista pitsaa. Hän laittoi välipalat kulhoihin jääkaappiin, että saimme koulun jälkeen syödä terveelliset, mutta hyvät eväät. Joskus vapaapäivinään hän tanssi kanssani, tai katsoimme yhdessä elokuvan. Molemmat vanhemmat lukivat meille vuosia iltasatuja, joiden jälkeen oli turvallista nukahtaa.
Sitä siirtää sen kokemansa hyvän eteenpäin, ja lisää siihen uutta oppimaansa. Satuja olemme kertoneet lapsille joka ilta, kirjasto tehty tutuksi, uitu yhdessä vaikka kuinka monissa uimahalleissa ja kylpylöissä. Olen leiponut lasten kanssa paljon, antanut heidän sotkea koko keittiön ominkin päin. Kaikki ovat hyviä ruoanlaittajia, ja vieläkin toivovat omia lemppareitaan, kun tulevat kyläilemään. Joskus tanssimme yhdessä, kuuntelemme musiikkia ja katsomme elokuvia. Petaan saapuvalle aina puhtaan sängyn valmiiksi, ja ostan juuri hänelle sopivia ruokia kaappeihin. Niin teki äitinikin, kun minä tai lapsenlapset kävivät yökylässä.
Muistan lakkiaislahjaksi toivomani elävän ravinnon kurssin Ahvenanmaalla, jolta kotiutuessani viikon jälkeen soitin äidille. Heti mantereelle päästyäni pyysin häntä leipomaan porkkanasämpylöitä, koska vesi herahti kielelle jo ajatuksesta. Äiti teki sämpylöistä aina pitkulaisia, niille voi suli ja juustosiivu asettui nätisti päälle. Kun pääsin kotiin, odotti pannulla myös ikiaikainen herkkuni, paistetut sipulit ja perunat. Se oli 16-vuotiaasta kasvissyöjäksi alkaneena lohturuokaani, koska äiti siirsi päävastuun kasvisruoista minulle. Kun tulin tanssimasta, jumpasta tai autokoulusta väsyneenä, tämän herkun hän oli voinut paistaa minua odottaessaan. Muuten sain kokkailla omat sapuskani, jotta oppisin.
Yksinkertaisia ja kultaisia muistoja palaa mieleeni. Näin toivon omien lastenikin minut muistavan. Jos olen tekojen lisäksi oppinut myös lohduttamaan, kuuntelemaan ja halimaan, olen onnellinen. Vanhemman ei tarvitse olla täydellinen, kunhan on näitä hippusia, joista muistamme hänet hyvällä. Pieniä kohtia arkisissa, miksei juhlallisissakin toimissa, jolloin äiti tai isä on taas paikalla. Hippuset ovat kullekin erilaisia, mutta aina niissä on ripaus ajan kultaamaa taikapölyä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 