Tänä aamuna pääsin muumilaaksoon, sinisessä tornitalossa, takkatulen ääressä, mutteripannukahvia nautinnollisesti hörppien. Tihkusateen ja arkisen päässäni kuuluvan älämölön, levottomien askelten ja mukakiireiden yltämättömiin. Ystävä nuttura päässään kuin pikku Myy, toivotti tervetulleeksi oranssiin nojatuoliin ja viehättävinä virtaavien, putouksesta vyöryvienkin ajatustensa sfääreihin. Miten virkistävää! Niin kertakaikkisen aitoa ja pirskahtelevaa, samaan aikaan syväluotaavaa, pohjienkin kimallukset huomioivaa tutkimusmatkailua! Tuskin maltoin kiiruhtaa liki kolmen tunnin kuluttua kotiin, aloekasvin poikanen ruukussa mukanani, kotini 50. kasvi. Omatkin sanani soivat.
Olimme sopineet että aloitamme syksyn huuruissa uuden tavan, yksityisen kahden hengen lukupiirin. Sellaisen, jossa tuuletetaan mietteet kellarista vinttiin. Antaisimme palaa, takan loimottaessa tunnelmaa papereiden takaa. Lukisimme ääneen toistemme kirjoittamia, päidemme poikasia, tuhkaluukkuun juuttuneita, välillä avaruuteen asti kadonneita. En arvannut, että toisen lauseet näin liplattaisivat, keinuttaisivat kohti uusia autioita saaria, ennen kokemattomia. Miten löytyisi ikkunoita kaiken heijastavine kristalleineen, kuulisi lapsena ammeessa sukeltaen tavoittamia vieraita pulinoita, joiden kielen ymmärtäisikin.
Vielä arjessa mykkinä uinuneet tynkäsiipiset sudenkorennot ampaisivat kattoa kohti, johdattivat läpi seinien valoa hohtavaan viidakkoon. Keskellä vihreää viuhkaa liplatti lampi, kirkas pohjaan saakka. Ystäväni pikku Myyn asettelemat kivet osuivat juuri jalkojen alle, hänen maalaamansa sävyt sakenivat ilmaksi ympärille. Oli raikasta, helppo hengittää ja kuulla pienimmätkin äänet. Veri tuntui kulkevan puhtaampia suonia pitkin, tavoitellen sormen päät ja varpaat. Oli lämmin, mutta kasvoilla viileä ilmavirta. Korennot pyörivät veden päällä, iskivät siivillään aukkoja toisiin ulottuvuuksiin. Ei enää muumitalon seiniä, ei tihkusateista kaupunkia, eilisiä poukkoilevia kulkuja ja sanoja.
Elämässä parhaiden joukossa ovat juuri nämä päivät, päivien joutilaat hetket, nojatuolimatkat ystävän ajatuksiin. Kauhon toisen sanoittamassa meressä, sukellan rohkeana aarteiden perään, kurkotan lipuvien pilvien helmoihin. Voin painaa pääni ja kiittää, tällaista on yhteisen tajunnan lentävällä matolla. Niin kaunis ja inspiroiva on ystävän ajatusten virta. Sen voimin kellun kotonakin, avaruuden meressä, ikuisessa valossa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 