Puhetta pelon arkusta

Millaista elämä olikaan lapsena? Siitähän voisi muodostaa nopean yleiskuvan, joka olisi vain onnellisia päiviä toisensa perään. Kun alkaa muistella, vaikka oman sisaruksensa kanssa, löytyy lukemattomia värejä ja tunnelmia. Tärkeintä omalta kannalta on käsitellä rehellisiä tuntemuksiaan. Jos jokin ei ollut hyvin, siitä pitäisi voida puhua. Purkamattomina ja vastaanottamattomina surut, pelot ja viha kovettuvat sisällemme. Vaikka tuntuisi, etteivät ne häiritse, voivat ne luikerrella toimiimme ja  suhtautumiseemme toisiin ihmisiin, tajuamattamme. Silloin on hyvä kertoa kyseiselle ihmiselle, että hei, tässä ilmenee nyt jotain häikkää, puretaanko se.

Minulla oli enimmäkseen ihanasti etenevä lapsuus, huitelin vapaana ja villinäkin pitkin maita ja mantuja. Välillä sain kuulla (vanhemmilta ja sukulaisilta) olevani tottelematon ja tytöksi liian poikamainen. Koulumaailmassa luonteestani oli monin tavoin hyötyä. Sain paljon ystäviä ja opettajatkin (melkein kaikki) tykkäsivät reippaudestani ja rohkeudestani. Vasta omat lapset maailmaan pyöräyteltyäni, jotkut asiat alkoivat hiertää mielen mutkissa. Minun oli oltava rohkea ja itsenäinen esikoinen, koska siirryin hoidosta toiseen jo kolmikuisena. Esikoululaisena samoilin jo yksin pitkät päivät pihoilla ja metsissä, naapureilla ja kavereilla, koska vanhemmat olivat vuorotöissä. Välillä minua salaa pelotti.

Kun äitini osallistui lasteni hoitoon, hämmästyin kuinka tarkka ja paneutuva hänestä tuli. Ei hän minua varoitellut vaaroista, kieltänyt kiipeilemästä, pitänyt sylissä, vienyt tivoleihin ja sirkuksiin, nukketeatteriin ja ostoksille. Hän ei yleensä edes tiennyt missä kaukana huitelin, eikä huomannut kun sain aivotäräyksen ja kävelin tokkuraani nukkumaan. Toki hän huolehti syömisistä ja vaatteista, luki aikansa iltasatuja, leipoi, ompeli ja neuloi vapaa-aikanaan. Jos minulla oli huoli, hän saattoi sanoa, että äläs nyt. Tästä tuntemastani epätasapainosta kävin sitten puhumassa terapiassa nelikymppisenä. Minua vaivasi jälkikäteen melkoinen rajattomuus tai turvattomuus. Muistin paljon tilanteita joissa olisin kaivannut vanhemman läsnäoloa ja huomiota. Siksi olinkin pyrkinyt itse  olemaan lapsilleni niin läsnä kuin pystyin, heihin kotiäitinä keskittyen.

Sain terapian käytyä juteltua äitini kanssa menneistä. Äiti kuunteli miltä minusta tuntui, oli pahoillaan, selitti joitakin asioita omasta näkökulmastaan. Sain myös kerrottua hänelle, miten itse ajattelen lasten kasvatuksesta. Kielsin häntä pelottelemasta lapsia aikuisten uutisilla, ja pyysin antamaan vapautta liikkumiseen ja virheisiin. Joskus kielsin häntä automatkalla naputtamasta isälleni ikävästi, koska istuin kuopukseni kanssa kyydissä. Äiti varmasti loukkaantui välillä, mutta olen todella onnellinen, että hän kuunteli ja muutti asioita. Jos emme olisi olleet rehellisiä ja avoimia toisillemme, en olisi luultavasti voinut hoitaa häntä kuolemaansa saakka. Olisin kantanut kaunaa, josta pääsin eroon ajoissa. Välimme olivat lämpimät ja puhtaat, rakastavat.

Olen ollut jo itsekin asemassa, jossa lapseni kertoo kuinka kurjalta joku tekoni tai sanomani tuntui. Osalta olen vaatinut reippautta silloin, kun toinen ei ole siihen pystynyt. Osalle olen suuttuneena sanonut hyvin ikävästi, eikä anteeksipyyntö ole ollut vahvinta osaamistani. Olen ollut äkkipikainen ja kärsimätön, tosin myös luova ja salliva. Lapset ovat nähneet kaikki puoleni, en ole valehdellut tai peitellyt heiltä asioita. Olen opetellut kuuntelemaan, antamaan vähemmän neuvoja, tukemaan ja kehumaan. Osaan paremmin pyytää anteeksikin, halia ja pussata, kysellä vointia ja kuulumisia. En kuvittele olleeni täydellinen äiti, eivätkä lapset niin ajattelekaan. En luule lapsianikaan täydellisiksi, mutta ainutlaatuisiksi kokonaisuuksiksi kyllä. Heissä on ripaus isäänsä ja minua, mutta suurin osa omaa elettyä elämäänsä, jonka kuuluu näkyä ja tuntua. Kun heillä on minulle mitä hyvänsä asiaa, otan sen vastaan, he eivät pelkää minua. Toivon että hekin oppivat olemaan avoimia ihmissuhteissaan. Jos toisen tunteita ja kokemuksia ei ota huomioon, on omatkin tunteet ja kokemukset luultavasti pelottavan arkun uumenissa. Ne eivät sieltä itsestään katoa, päinvastoin, heivaamme saman arkun toistenkin riesaksi, pahimmillaan useissa sukupolvissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s