Sielun olemuksesta

Kuopus kysyi minulta aamulla onko ihmisellä oikeasti sielua. En tiedä näkikö hän unta asiasta, vai miksi sitä mietti, mutta sielusta tuli pitkä keskustelu. Kerroin että mielestäni se on olemassa, varsinaisen ihmisyytemme perustana. Emme ole vain keho ja järki, tai ohimenevät tunteet. Olemme kaiken kokemamme summa. Sielu on olemisemme ydin, jota ilman eläminen ei ole merkityksellistä. Jatkaako se sitten elämää kehomme kuoltuakin, voin vain toivoa epämääräisin ajatuksin. Kukin sielu uskokoon tavallaan.

Mietin asiaa vielä metsässä, kun kuopus jutteli isänsä kanssa. Poika on kova kyselemään ja ihmettelemään. Minä keräsin sieniä yksin kauempana, välillä omiin ajatuksiini uppoutuen. Metsä on lapsesta saakka ollut sieluni lempimaisema. Havupuiden tuoksu sekoittuu kosteaan sammalikkoon, lahoaviin oksiin, sieniin ja raikkaaseen ilmaan. Voin vilpittömästi sanoa, että löydän siellä paratiisini maan päältä. Luonto antaa sylin täydeltä ravitsevaa ruokaa, tasapainottaa ajatukset, silittää  pois kivut ja huolet. Meinaan pakahtua ilosta, kun kaikkialla näkyy kerättäviä sieniä ja marjoja, kuuluu tikan koputtelua, muttei autoja tai ihmisääniä.

Olin alle kolmikymppinen, kun minua ensimmäistä kertaa kutsuttiin henkiseksi mummoksi. Moni voisi loukkaantua, mutta minulle nimitys merkitsee maanläheisiä arvoja. Oman isäni äiti kasvatti ja keräsi ruokaa luonnosta, säilöi, säästi ja taikoi  herkkuja siitä mitä sattui saamaan. Hänen puuhellansa tuli ja kellarisaunansa puukiuas ovat vieläkin unissani tuomassa turvaa. Mummin luona oli lämmintä, tuoksui hyvältä ja kiire unohtui. Aivan niin kuin monet tapaamani mummot, hän oli onnellinen pienistä asioista. 

Ensimmäinen oma mummonmökkimme Sammatissa oli Helmin entinen koti. Siellä hän oli elänyt ensin ison lapsikatraan osana, hoitanut myöhemmin vanhempansa loppuun saakka, elänyt itsekin viime metreille. Helmin veljentytär myi mökin ja maat meille. Hän kertoi ihailleensa itsenäistä Helmiä, joka kasvatti ruokaa maillaan, pilkkoi itse puunsa, eikä välittänyt sisävessan tai juoksevan veden puuttumisesta. Kun talvi teki tuloaan, Helmi totesi tyytyväisenä, että kun on kellarissa perunaa ja omenaa ja liiterissä puuta, ei kuin kohti joulua.

Polvijärvellä asuessamme tutustuin hyvin kolmeenkin mummoon. Yhden kanssa kävimme joogassa, toisen kanssa kiikuimme koulun pihalla ja juttelimme, kolmas vei minut marjapaikoilleen. Kaikki he olivat hyväkuntoisia ja elelivät itsekseen, mutta neljän mummon rapussa, toisilleen vilkasta seuraa tarjoten. Oma isotätinikin asui mummojen kommuunissa Kruununhaassa, virkeänä, terveenä ja sosiaalisena. Mummoilu on näyttäytynyt minulle aina positiivisessa valossa. Pitkä elämänkokemus antaa varmuutta olla hötkyilemättä turhia ja keskittyä olennaiseen. 

Olennainen on minulle yhtä kuin poikani miettimä sielu. Se löytyy yhtä lailla keskeltä hiljaisuutta, kuin iloisesti poreilevasta ihmislaumasta, tai surunsa jakavasta ryhmästä. Sielu riisuu meidät vaatteista ja nahkoista, liittää meidät kaikki yhteen saumattomana jatkumona. Sen mitä teen toiselle, tunnen lopulta itsessäni. Sen minkä teen luonnolle, teen aina etenkin ihmiselle. Meidän tulisi vaalia tätä elämää ja Maata arvokkaimpana aarteenamme, muuten saamme lentää täältä hirmuisten tuulten puhaltamina yli laidan. Lopulta kaikessa on kyse juuri sieluistamme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s