Näkymätön

Ojan päältä nousee huurua, koko pieni metsikkö on leijailevan usvan sisällä. Kuljen varovasti polun reunoja pitkin, keskellä on liukasta mutaa, eikä minulla ole kumisaappaita. Yön kylmyys on käpristänyt kasvit, mustiksi muuttuneita törröttäjiä on tiheässä. Kerkeän juuri ja juuri huomaamaan pakoon pinkovan päästäisen, sekin liukastelee halki mutaisen polun viluissaan. Maahan jää pienten terävien kynsien jäljet ja hännän pään kevyt painauma.

Nousen metsiköstä autotien reunaan ja alan kiertää tuttua aamulenkkiä myötäpäivään. Kouluun kiirehtivä pyöräilijä on ajaa päälleni, eikä sano sanaakaan, vaikka minulta lipsahtaa kovaääninen “Hups!” Pojan paljaat nilkat ja niska loistavat vaaleina vielä matkankin päähän. Vähän reppuaan pidempiä pikkuisia lähestyy kaksin kappalein. Katselen miten hellyyttäviltä he näyttävät, mutta vain toinen heistä vilkaisee minua päin, kääntäen äkisti päänsä kohti menosuuntaa. He jatkavat matkaansa käsi kädessä lähekkäin. Seuraavaksi ylämäessä on vastassa koira ja vanhempi nainen, joille huikkaan huomenet. Nainen katsoo ohitseni kuten koirakin. Katson hetken heidän peräänsä.

Ryhdikkäiden omakotitalojen kadulla pihasta juoksee eteeni pieni tyttö, perässään isänsä. Tyttö seisahtuu aloilleen ja isä alkaa kiskoa häntä ohitseni. Toivotan molemmille hyvää huomenta, mutta minut ohitetaan hiljaisina. Käännyn alamäkeen kävelytielle, joka vie halki kauniin puiston. Vielä viikko sitten puiston puut hulmauttelivat punaisia ja keltaisia lehtipukujaan, mutta seisovat nyt alastomina vartomassa lumivaippaansa. Vastaan kävelee vanha mies hieno hattu päässään, kävelykeppiä heilutellen. Kohdistan hänelle äänekkään huomenen, mutta tämä katsoo lävitseni vastaamatta. 

Tuttu kotirappu häämöttää jo edessä. Pyyhin kenkäni pohjat rappuralliin, silti sukkasillani eteisessä huomaan parin havunnneulasen tippuneen jalkoihin. Koska ne ovat siinä, todisteena kävelylenkistäni, päädyn peilin eteen. Vaikka ulkomaailmassa olen näkymätön, en pelkää kadonneeni. Piposta ja kaulahuivista huolimatta palovammani arvet leimaavat kasvojani. Vaaleanpunaiset ja paksut vaaleat vekit kulkevat pitkin poikin poskiani, nenän yli, silmien alle. Vasen silmäni on vinossa, koska tervettä ihoa ei ollut tarpeeksi. Ulkoilman kosteus tai viileys ei iholla tunnu, mutta kiristys ei koskaan hellitä. Kohtaan viimein tutun lempeän, viipyvän katseen, ja toivotan itselleni hyvää huomenta.

Advertisement