Risukasa

Näitä aamuisia ajatusten risukasoja en ole kaivannut. Illalla menet uniin huolet mukanasi, eivätkä ne ole yön aikana ratkenneet. Istut kahvia ryystäen ja takapihaa katsellen portailla, ajatukset jaloissa raskaana ankkurina. Eikä kyse ole vakavasta sairaudesta tai konkurssista, varmaankin ajan kanssa järjestyvistä pulmista vain. Mutta juuri nyt et näe niihin ratkaisua, ne kiertävät kehää, poukkoilevat, tönivät ja kyykyttävät.

Ovat huolet mitä hyvänsä, ne lehahtavat lentoon vasta pimeän tultua, ajatusluolan lepakkoina. Ei niiden liikkeissä ole samaa logiikkaa kuin muissa ajatuksissasi, ne etenevät kaikuja kuunnellen. Pää täyttyy synkästä maisemasta, polut vievät vain pimeämpiin umpikujiin. Ulkopuolisen ojentama taskulamppu, valoisa ajatuskaan, ei auta. 

Tuulee, toivon että jostain purjehtisi päälle sadepilviä, kastelisi maan kunnolla. Jos oikein keskittyisin toivomuksiini, murenisivatko murheetkin? Löytyisi asunnottomalle lapselle paikka likeltä uutta koulua, paikkaantuisi kirjaan karannut pikkuvirhe oikeilla sanoilla, hoituisivat tekemättömät työt Maija Poppasen taikalaululla. 

Juon toisen kupin kahvia, annan vettä kasvimaalle, mietin viisaita sanoja. Ne tulevat aina silloin tällöin autismin kirjolla elävän kuopukseni suusta. “Elähän nyt. Ei pikkuasiat haittaa.” Ja hänellä jos kenellä on ollut haasteita jo lyhyellä matkallaan, on pakko uskoa, että hän on oikeassa.

Advertisement