Tänä kesänä olen uinut melkein yhtä paljon kuin lapsena. Järvivesi on ollut lämpimämpää kuin moneen vuoteen, vaikka syvemmällä vedessä varpaat vieläkin tavoittavat piristävän viileyden. Tuo lipuminen vihreiden metsien reunustamana on silittänyt mieltä lepoon. Niin kuin maailmassa olisi vielä paikkoja, joissa kaikki on ihanan turvallista ja kaunista. Ei tulvia, tappavia helteitä, tarttuvia viruksia ja pahoja onnettomuuksia. Ei edes hukkumisia. Vain aaltojen välkettä auringossa ja suloista liplatusta.
Tämä on kesä, jonka lopussa perheemme on jakautunut asumaan neljään kaupunkiin. Vielä lomaillessaan nuoret pyörivät jaloissa, syövät saman pöydän ääressä, ovat lähellä. Viimeistään elokuun lopulla meille kotiin jää vain kuopus ja pari tyhjää huonetta. Se tulee olemaan iso kontrasti tähän kesälomailun vilinään. Sukua ja ystäviä on pyörinyt runsaasti ympärillä.
Tänä kesänä makasimme kuumilla kallioilla lasten kanssa, näimme taimenten etsivän Pielisen pinnasta makupaloja. Kuulimme käen kukkuvan vuosia, lokkien mekkaloivan luodoilla, itikkapilvien seuraavan metsäkävelyillä. Sain kotiini kaksikin kesäkoiraa, niiden nappisilmät, heiluvat hännät ja koskettavan ystävyyden. Meloin kajakilla kahdessa järvessä ja isänikin kanssa rinnan. Jaoin ajatusavaruuden ystävien ja miehen kanssa, kurottaen uusia huomioita kohti. Sain hoitaa kasvimaata, jonka muhkeasta mullasta puskee nyt esiin ihania herkkuja. Ahdoin vatsaani litra toisensa perään kypsiä mansikoita. Pelasimme korttia, lauloimme automatkoilla tuttuja kappaleita, nauroimme mahat kipeinä hölmöjä sattumuksia. Pitelin kädessäni ensimmäistä kirjoittamaani romaania, ja tanssinpa nuoruuteni lempikipaleitakin yksin ja alasti karulla kalliolla.
Ajatukset ovat huuhtoutuneet, ne ovat somia, vaaleita hiekkavekkejä. Niiden muoto muuttuu, kuten värikin. Auringossa ne kimaltavat kultaisina, pilvet peittävät ne tummaan. Voin harata niiden pintaa sormin, kaivaa syvältä löytyvän kostean esiin, rakentaa murentuvan linnan. Kesä on linnun pesä. Kauniita ovat valveutuneet hetket, ymmärrys kaiken katoamisesta. Elämän rakentuminen ajan harjalla surffatessa. Haluaisin muistaa tämän niin kauan kuin olen. Säilöisin muistot sisääni kuin simpukka, kuiskisin korvaasi aaltojen kohinalla. Kun en enää muistaisi, jäisin viheltäviin tuuliin, vaahtopäihin ja sudenkorentoihin. Ehkä myös lasteni ajatuksiin, niihinkin muistoihin, joskus katoaviin.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 