Kolmen tunnin päästä juttelen toimittajan kanssa uudesta kirjasta, siksi ajattelen mielessä pyöriviä asioita nyt ääneen. Miksi kirjoitin juuri Pahaksitekijän? Mikä sen kantava teema on? Kun joutuu tutkailemaan asiaa ulkopuolisen näkökulmasta, alkaa nähdä itsekin selkeämmin, miksi joku aihe on eteen ajautunut. Onko kirjoittamisessa mitään järkeä? Kannattiko heittäytyä itselle vieraaseen, mutta mieltä painaneeseen aiheeseen?
Ihmiset addiktoituvat helposti, melkein mihin vain. Joillekin riippuvuussuhde syntyy ruokaan, toisille alkoholiin, kolmas on läheisriippuvainen, neljäs saa kiksinsä huumeista, viides seksistä, kuudes rahapeleistä, seitsemäs kuolemaa silmiin katsovista äärimmäisistä tempuista ja kahdeksas shoppailusta. Näitähän riittää, kaikkia en saa päähäni. Mutta miksi mielihyvä koukuttaa, eikä sitten palvelekaan enää hyvää, vaan johdattaa kurimukseen?
Minun piti alunperin kirjoittaa lahkoista ja kulteista, siitä miksi ihminen ajautuu sellaiseen, miksi sen sisällä toimitaan. Ehkä joskus kirjoitankin. Mutta Pahaksitekijän Tero alkoi vetää tarinaa omaan suuntaansa. Itselleni hyvin vieras riippuvuuden suuntaus puski miehen kautta läpi. Tiedän parin ihmisen hoidattaneen samaa ongelmaa terapiassa, mutta minä jäin miettimään heitä, jotka eivät joko tunnista ongelmaansa, tai ainakaan eivät syystä tai toisesta hakeudu avun piiriin. Millaiseen ahdinkoon siinä tilanteessa voi päätyä ja viekö siinä samalla mukanaan muitakin?
Addiktioiden takanahan on usein tunne-elämän solmuja, traumoja, ratkaisemattomia kysymyksiä ja tarpeita. Addikti koittaa hoitaa tilannettaan tällä löytämällään tavalla, muttei pääse ongelmistaan, päinvastoin, pahentaa niitä. Addiktion takana voi seistä isoja mörköjä, kuten Terollakin. Niin isoja, että jo niiden varjot säikäyttävät tiehensä, saati lähestyminen ja kohtaaminen. Yksin sitä kohtaamista en kenellekään suosittelekaan, asioita osaavat hoitaa ammatti-ihmiset.
Riippuvuussuhde pitää yleensä pihdeissään myös lähipiiriä. Addiktin pään pitäminen pinnalla ei auta, niin rajulta heitteille jätöltä kuin se tuntuukin. Rajojen vetäminen on ainoa järkevä tapa suhtautua asiaan. Siksi Pahaksitekijässä on myös naiskertoja, järjen ääni. Rakastuneena ihminen kulkee kuin unessa, toisen ongelmille voi olla sokea. Lopulta kauneinkaan kulissi ei ole kuin kulissi, jonka seinät kaatuvat hipaisusta.
Kahdessa vielä julkaisemattomassa pienoisromaanissani otetaan kantaa mielenterveyteen liittyviin ongelmiin yhteiskunnassamme, omaisen hoitamiseen linkittyviin vaikeisiin tunnelmiin ja lapsille kuulumattomiin vastuun kantamisiin. En siis kirjoita ensisijaisesti viihdyttääkseni, enemmänkin vaikuttaakseni asioihin. Kirjoittaessa löydän vapaan kaistan, saan rohkeutta puhua ääneen vaikeistakin aiheista. Jospa siellä vastassa olisi vähän porukkaa, jotka kerkeäisivät lukea ja miettiä juttuja kanssani.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 