Tänä aamuna yritin sitä taas. Suljin silmäni ja muistelin, miltä tuntui kun äiti oli elossa. Miten turvallista se oli, saattoi soittaa ja pyytää apua, tai mennä kylään lasten kanssa. Kun pinnistelen, näen äidin tavallisimmissa vaatteissaan ovea avaamassa, keittiöstä kantautuu nenään jo ruoan ja leipomusten tuoksut. Äiti seisoo eteisessä hiljaa, ottaa vastaan lasten vaatteita, laittaa niitä paikoilleen. Emme halaile tai pussaile, mutta kaikki on ehdottoman luonnollista ja hyvää, perheemme perinteistä yhdessäoloa ilman vippaskonsteja. Syödään ja lähdetään puistoon vaatehuoneesta löytyvän lelukassin kanssa. Myöhemmin käydään saunassa. Saatamme jäädä yöksikin, silloin äiti petaa meille sängyt jo valmiiksi.
Samuli Putro miettii Helsingin Sanomissa läheisiä välejään vanhempiinsa. Huomasin herkistyväni hänen huomiostaan, että läheisimmätkään välit eivät suojaa lopullisen eron tuskalta. Putro on lapseton sinkku, jolle vanhemmat ja ystävät merkitsevät paljon. Äitinsä kanssa hän kertoo soittelevansa säännöllisesti, isä hoitaa lähinnä autokyyditykset. Tunnistan tilanteen. Äidille minäkin puhuin enemmän asioistani, äiti leikitti lapsia, laittoi ruoat ja sängyt. Isä kuskasi meitä paikasta toiseen, jos tarvitsi, mutta oli enemmän poissaoleva.
Kun äiti sairastui ja tauti eteni vääjäämättä, jouduin tekemään surutyötä yksin, äidille sitä näyttämättä. Emme puhuneet hänen kuolemastaan, etenimme vain yhdessä päivän kerrallaan, hoidin kaiken mihin pystyin. Isä ei tuntunut olevan ajan tasalla, luuli pitkään että huonot vaiheet vielä väistyisivät. Isä luki kirjoja, lähti kirjastoon ja uimaan, otti vapaita hetkiä kun minä hoidin äitiä. Jos tuli paha paikka, mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä, isä soitti minut hätiin. Muutimme varta vasten samaan kerrostaloon, ulko-oveltamme näin heidän ovensa.
Vaikka valmistelin itseäni kuolemaan, en tiennyt millaista tämä tulisi olemaan. Kaikki keikahti nurin. Oli äärettömän surullista jättää äiti kylmiöön kuljetettavaksi, kun mieli pyrki vain peittelemään häntä ja hyräilemään korvaansa. Mutta isästä huolehtiminen meni pian itkun ohi. Isä putosi niin syvälle suruun, että pelkäsin menettäväni hänetkin. Istuin tuntikausia heidän pimeässä kodissaan, kiikkutuolissa kuuntelemassa hiljaisuutta yhdessä. Onneksi isä alkoi etsiä sanoja minulle taas niin kuin lapsena. Hän kertoi unista, lapsuudestaan, omista vanhemmistaan, muisteli äidin tapaamista ja vuosia hänen kanssaan. Pian hän alkoi soittaa klarinettia, nuoruutensa soitinta. Sitten tulivat runot ja veivät hänen aikansa. Löytyi tila, jossa minäkin sain surra lopulta kunnolla.
Mies oli sairaslomalla, enkä halunnut purkaa surua lastenkaan niskaan. Aloin kirjoittaa muistoja ylös, upotin ne toisen ihmisen tarinaan. Omat muistoni, kaikki kipeimmät tunteeni. Itkin tuntikausia sanojen pudotessa tarinaan. Mutta kirjoittaminen helpotti oloa, aloin nähdä tulevaan.
Äidin kanssa emme koskaan puhuneet todellisista ajatuksistamme, toiveista ja peloista, tunteellisesta puolesta. Arkisen ja toiminnan tasolla hän oli parasta seuraa, veti toisiakin perässään. Mutta isän löysin uudestaan vasta äidin poistuttua välistä. Sen herkän, tunteellisen isän, jonka muistin lapsuudesta. Nyt jo vähän höperöityneen, mutta sinnikkään ja omapäisen, rohkean ja sosiaalisen. Hän ei ole näppärä tai käytännöllinen, mutta hän ymmärtää kirjoittamisen tärkeyden ja tunteiden kuuntelemisen ja itsensä toteuttamisen tarpeet. Hän tykkää matkustaa, heittäytyä hetkeen, nauttii musiikista, tauluista, kirjoittamisesta ja lukemisesta, luonnostakin. Hän on enemmän hengenheimolaiseni, äidin oltua käytännön tuki ja turva.
Eilen isä kaatui, kompastui olohuoneessamme. Menin auttamaan häntä ylös, nolostelevaa, kipunsa peittävää vanhaa miestä. Tajusin surevani hänenkin menettämistään jo enemmän kuin itselleni myönsin. Vääjäämätöntä hyvästelyä, jonka edessä olen joku päivä. Äiti pyysi minua katsomaan isän perään, ja aion olla tässä loppuun asti. Mutta samalla tunnen kuinka seison jyrkänteen reunalla. Kummallista että olen siinä edelleen pikkutyttönä, minä joka katson kaikkien perään, pidän huolta heistä. Tiedän että olen isän jälkeen seuraava, pikkuveli seisoo jossain takanani.
Olin niin lähellä äitiä, kiinni kyljessä, mutten kuullut hänen ajatuksiaan. Isän ajatukset tunnen paremmin. Voin kuvitella, että vähempi läheisyys tekisi suremisesta monimutkaisempaa. Suru saisi syyllisyydestä tummemmat reunat. Läheisyys on liimaa, suru on tiukassa, mutta irtoaa lopulta tippa kerrallaan. On helpottavaa päästää itkut ulos, vaikka tuntisi hukkuvansa kyyneliin. Niiden jälkeen näky on kaunis, orastava valo avarassa maisemassa. Läheisyyden opettelemisen voi aloittaa aina, kiitos Samuli Putro, kun puhuit asiasta.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 