Katselen luotoja Pielisen aaltojen väreilyssä. Aurinko nousee pian männikön yli ja valaisee kallion, missä tapaamme lasten kanssa istua, leikkiä ja uida. Näköala vain ei ole entisellään, yksi tärkeä pala puuttuu. Viime kesän lopussa meiltä kuoli Kauno, liki 16-vuotias pystykorva. Sen vartioima kallion laki on tyhjä. Kukaan ei rähjää röyhkeille lokeille, ei piilota ruokia sammalmaton alle, nuku päiväunia mukavassa varpujen pehmittämässä kuopassa.
Lämmin kallio ja valossa läikkyvä järvi, ne kuuluvat elämääni alusta saakka, kantavat vuosikymmenten läpi. Keho muistaa tuntemukset siinä missä mieli ajatukset. Vuodet muodostavat virran, jonka varrelle asettuvat kaikki tärkeät ihmiset ja eläimet. Paljon on toivottavasti tulevaa, mutta paljon on jo pois mennyttäkin.
Hetken aikaa ajattelen kuin lapsena, jolloin vielä rukoilin iltaisin sängyssä ääneti, toisten tietämättä. Luettelin jokaisen rakkaan nimeltä ja pyysin suojelusta. Herkistyn kun ajattelen, että jossain voisi olla pehmoinen, avara, soman valon siivilöimä maisema, jonne kaikki edeltä menneet matkaisivat. Suuri saari poutapäivänä, liplattelevien aaltojen välkkeessä. Siellä heitä olisi jo iso joukko, kaksi ukkia, kaksi mummia ja mummipuoli, äiti, serkku, isotäti, isomummi, miehen sukua, useampi ystävä ja kolme koiraa. Heillä olisi kaikki niin hyvin, etteivät he enää toivoisi olevansa täällä meidän kanssa. He vain odottelisivat kärsivällisesti, milloin liitymme seuraan.
Suru, kaiho, melankolia. Ikävän tunteella on minussa oma paikkansa, herkästi pintaa koskettava. Samaan aikaan kun jalkapohjat tapaavat kallion roson, muisti käy lapsuuden kallioilla juostuissa intiaanileikeissä. Seisoimme veljen ja serkkujen kanssa tuntikausia onkimassa ja räpläsimme järvissä aina kuin mahdollista. Mielessä on lokero täynnä erilaisia laitureita, hiekkarantoja ja kallioita veden loiskeessa. Kun suljen silmät ja kuulen lokit ja käen kukunnat, seilaan monissa menneissä vuosissa. Näen äidin käsipyykillä rannassa, Anni-mummin soutavan mustikkasankkoineen saaresta ja Veikko-ukin kantamassa halkoja saunan lämmitykseen. Näen serkkuni uimapuvussa hiekalla, hän pelkää vettä. Isotäti on käymässä Helsingistä ja tuo värikkäät pallot minulle ja pikkuveljelle tulijaisina. Isomummi käy kahvilla puutarhassa, vadelmapuskat notkuvat pulleista vaapukoista. Savukala ja juhannusruusut tuoksuvat.
Saan takaisin kaikki heidät, ukin mökin ja lapsuuden kotitalon. Saan koko lapsuuden. Suljen vain silmät lämpimällä kalliolla, vesi liplattaa, niin kuin aina.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 