Vietin eilen kaksi tuntia ystävän nojatuolissa kiireettä keskustellen, vaikka koko hänen suuri perheensä kesälomaili talossa ja omakin lapseni solahti porukkaan mukaan. Olemme kokeneet harvinaisen samankaltaisen elämän lapset saatuamme. Hänkin tekee luovaa työtä, joten meillä riittää aina puhuttavaa. Virkistyn hänen kanssaan juteltuani, jään pitkäksi aikaa miettimään aiheita joita sivusimme. Luin hänen kirjoituksiaan ja katselin maalauksiaan. Päivitimme perheen kuulumiset ja omat toivomukset. Nuo toivomukset ovatkin jännä juttu.
Kun ystävystyimme viisi vuotta sitten, elämäntilanteemme oli aika erilainen. Minä saattohoidin äitini viimeisiä kuukausia, mieheni oli sairaslomalla, erityislapseni aloitti juuri koulun. Ystävä oli kulkenut aivan samanlaisen reitin edelläni. Hämmästelimme miten paljon yhteistä kokemuksistamme löytyi. Huomasimme että olemme syntyneet tasan samana päivänä seitsemän vuoden välillä. Mitä enemmän tutustuimme, sitä useampi seikka kuulosti tutulta. Siinä raskaassa kohdassa en olisi osannut toivoa osuvampaa ystävää kohdalleni.
Näiden viiden vuoden aikana menetimme äitini ja hänen isänsä. Saimme vetoapua ulos surusta puhuessamme yhteisistä kokemuksista. Jaoimme myös lukemattomat lohduttavat sanat lasten kasvatukseen liittyen. Ei ole tullut vastaan aihetta, josta emme olisi voineet rehellisesti jakaa ajatuksiamme. Hänen kanssaan olen opetellut uudenkin taidon, jonka hyödyn tajuan vasta näin jälkikäteen. Ääneen toivominen on voimauttavaa. Ensimmäisellä kerralla se arvelutti, silti valoin sanoihin uskoa. Se kannatti.
Äidin kuoltua sukelsin suruun, mutta sieltä löysin uuden alun. Sukeltaessani syvälle vapauduin entisistä kahleista, kaikenlaisista ympärilleni ripustetuista esteistä ja toisten toiveista. Ehkä juuri pimeän ja yksinäisen sukelluksen ansiosta erotin oman päämääräni kirkkaana. Kummallista kyllä se oli jo lapsena ja nuorena vaalimani toive kirjoittamisesta. Kun kukaan ei odottanut minulta mitään, sain vapauden koittaa siipiäni rauhassa. Ja sekös hulmautti ilmavirrat kunnon pyörteisiin! Tempauduin lentoon kuin parhaissa unissani, saatoin mennä minne ikinä huvitti, ja minua viimeinkin huvitti!
Ystävä oli vuosikymmeniä toteuttanut itseään, lasten ollessa pieniäkin. Hän oli osannut pitää kiinni tarpeistaan, sulkenut työhuoneen oven. Minä aloin haaveilla hänelle ääneen, miten toivoisin kirjoittamieni tarinoiden pääsevän kansiin ja luettavaksi. Joku aika sitten haaveilin jo työhuoneestakin. Tähän asti olen kirjoittanut keittiön pöydän ääressä ja sängyllä kippurassa, lasten hulinoidessa ympärillä, parhaassa tapauksessa anivarhain aamulla yksin. Muistan raapustaneeni ajatuksia muistiin autossakin, keskellä metsää, marjassa ja sienessä yksin rymytessäni. Joskus olen lainannut miehen työhuonetta, mutta se on läpikulkutila keittiön ja kodinhoitohuoneen välissä, levoton paikka. Mutta asiat muuttuvat.
Heinäkuun ensimmäinen päivä toiseksi nuorin lapsi muuttaa omaan kämppäänsä Joensuuhun. Hänen huoneestaan tulee minun työhuoneeni, joskin myös vierashuone tarvittaessa. Ja meidän perheessä tarve on usein, sillä kolme aikuista lasta käy usein kylässä ja öitsemässä, osa kumppaneidensa kanssa. Mutta huone täyttää jo ajatukseni. Mielessäni olen sisustanut sitä jo moneen kertaan. En meinaa uskoa että työhuoneesta tulee oikeasti totta jo kolmessa viikossa.
Ystävä ynnäsi juuri eilen askeleitani, niitä on otettu nyt rivakasti oikeaan suuntaan. Se on totta, vaikka kyseessä ovatkin pienkustantamot ja vähäinen huomio. Enhän minä huomiota alunperinkään lähtenyt etsimään, omaa ääntäni ja itseäni vain. Siinä samassa saan kertoa tarinoita, jotka kantoivat minua jo pienenä pelottavien ja haastavien paikkojen yli, tai viihdyttivät yksinäisinä hetkinä. Eivät ne määrät ja kantavuus, vaan ponnistus ja lentoon pääsyn kokemus.
Tulen aina olemaan ensisijaisesti läheisteni joukkoa, nautin perheestä ja ystävistä, hyvästä yhteisöstä ympärillä. Haluan tarjota suojaa ja tukea, kuunnella ja rohkaista, itkeä ja nauraa mukana. Kun sen lisäksi koen olevani itselleni tärkeä ja rehellinen, toteuttavani omia toiveitani, elämä antaa paljon. Kaikki aiemmat vastoinkäymiset, ne pahimmatkin, saavat näkyä ja kuulua minussa. Taakse katsoen olen taistellut monta sotaa, haavoittunut parantumattomastikin. Jokaisesta kolhusta olen saanut otsalleni sulan, ja kannan tätä sulkapäähinettä ylpeänä viimeiseen asti. Minä uskallan kulkea yksin, kohtaan pelkoja päivittäin, ponnistan lentoon ja opin. Rinnalla näen rakkaan ystävän ja kokonaisen joukon läheisiä, matkalla omiin päämääriinsä. Toiveista voi tulla totta.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 