Emme ole Tepon kanssa saaneet auton ovia edes lukkoon, kun penskat jo juoksee nälkäisinä kohti buffeeta. En viitsi huutaa peräänkään, onhan tässä jo omatkin suolet solmulla, lämmintä ruokaa on syöty viimeksi toissapäivänä. Siellä on jo jono sisällä, tuoleja kirskutellaan pitkin parkettilattiaa, korvia särkee. Sitten hajoaa joltain lautanen, keittiöstä kiiruhtaa emäntä siivoamaan sirpaleita.
Istun tätini pöytäseurueen taakse, enokin morjestaa toiselta puolelta huonetta, vaikka vastahan tässä istuttiin penkeissä kirkossa. Menen nälkäisten jonon hännille odottamaan lautasta, pappi seisoo edellä ja nyökkää minulle. Lapset kantavat jo leipäpinoja ja kukkuraisia ruokalautasia pöytään. Timillä näkyy olevan tarjottimella kaikille kotikaljat. Oioi, vesi tirskahtaa suussa kun näen uunilohen ja keitetyistä perunoista nousee höyryä. Porkkanaraastettakin on niin kaunis keko, liekö tuosta monikaan kaapaissut sitä lisukkeekseen.
Mahat on ihan täynnä, mutta kahvin kanssa maistuu silti iso pala mansikkakakkua. Ei se ole yhtä hyvää kuin äidin itse tekemä, mutta lähellä. Joku nuori nainen soittaa pienoa ja serkkuni pitää sen jälkeen lyhyen puheen. Pystyn pitämään pokan, kunnes pikkusiskoni menee pianon viereen ja laulaa Levon hetki nyt lyö. Alan itkeä valtoimenaan, tätä äiti lauloi aina meitä nukuttaessaan, nyt nukkuisi itse.
Äiti passasi meitä viimeiseen asti. Aina laittoi pöydän koreaksi vaikka sakkia tuli monta autollista. Nytkin mietti kaiken valmiiksi hyvissä ajoin. Ei saanut ruoka loppua kesken, ja kakkua piti voida santsata. Ei siltä muuta jäänytkään, komeat hautajaiset ja vinossa kenottava mummonmökki. Oli siitä jo rakennuttaja tarjonnut pienen hinnan, pistäisi töllin nurin ja tilalle rivitalon pätkän. Eipä siinä sisarusten kesken kauaa mietitty, äitikin olisi halunnut että saamme taskurahaa. Sen pari tonnia kun jakaa seitsemällä, kukin saa kolmisen sataa. Minä jo tiedän että niillä rahoilla syötän omaa pesuettani kuukauden verran.
Kun vieraammat ovat lähteneet koteihinsa, jaamme siskojen ja veljien kanssa ruoan loput ja kakkupalat, kotikaljat, leivät ja koristekukat. Kaikille tulee kotiin viemisiä auton takaluukkuun. Ihan niin kuin äidin eläessä. Kun istumme koko perhe jo autossa, katson takalasista seurakuntatalon ovelle. Siellä äiti seisoo kotimekossaan, ainot jalassa, hymyillen vilkuttaa. Arvasinhan minä, ei malttanut jättää väliin viimeisiä juhliaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 