Onni ei tule rusetti kaulassa sisään ja jää asumaan. Pikemminkin se on piilossa hetkissä, jotka meidän on opeteltava huomaamaan. Joitakin päiviä voi mennä yhdessä huumassa, alkaa jo tuntua Hannu Hanhen tuurilta. Sitten iskevät pienet epätoivoiset hetket, tai sattuu haavereita, kuten Akulle aina.
Mökkielämä tuntuu ihanalta vuoden kotiarjen jälkeen. On kallioita järven sylissä, aurinkoa liplatuksella. Voi pulahtaa saunasta uimaan ja nähdä taimenten uivan käden ulottuvilla. Kuikat, käet, sorsat, lokit, tikat ja pikkulinnut räpyttelevät näkyvillä. Kellolla ei ole merkitystä, ruokaa laitetaan ja syödään ulkosalla, nukkumaan mennään luonnollisen väsyneinä raittiista ilmasta. Herätä saa omaan tahtiinsa.
Siinä unohtaa tavalliset kompastelun kohdat. Ensin kuopus lyö varpaansa kovaa oven väliin, nahka rullautuu irti isommalta alueelta. Verta tulee niin että harkitaan tikkausta, mutta lopulta saadaan kylmällä ja siteillä varvas rauhoittumaan, lapsikin tasaantuu särkylääkkeellä ja videoita katselemalla. Isot itikoiden imemät paukamatkin tuntuvat jo pieniltä harmeilta.
Aamulla vien kompostia metsään ja säikähdän isokokoista ampiaista lasitetulla terassilla. Raukka pörrää vimmoissaan vankeudessa, suhauttaa aivan korvani vierestä. Kuinka ollakaan ampiaisallergiani on päässyt unohtumaan, epipenissä lukee parasta ennen 2019. Soitan uuden reseptin, pitää vain muistaa noukkia “kynä” apteekista. Lähemmäs kymmenen kertaa ampiainen on päässyt minua pistämään, ja pahimmillaan olen joutunut ambulanssilla sairaalaan. Kun ampiaisia ei näy talvella, unohdan ne autuaasti, kunnes taas törmätään. Verenpaine nousee nopeasti ja hilppasen pörinästä kauemmas.
Sisälle päästyäni silppusin vihanneksia ja terävä veitsi silpaisi peukalon päähän kunnon kielekkeen. Verta purskahti taas kiitettävästi, ei kun kylmentämään sormea ja sitomaan haavaa. Tässä sitä naputellaan tekstiä peukalo kohti kattoa.
Kaksi aikuista lasta on nyt vetämässä lastenleirejä, toiselle paniikkikohtaukset ovat ikävän tuttuja. Pidän peukkuja ettei hän joudu taas soittamaan leiriltä rauhoittuakseen, kuten viime kerralla. Kun toimii itse ohjaajana, harmittaa tietysti olla epävarma ja avun tarpeessa. Mutta parempi silti mennä ja osallistua, pelkääminen rakentaa ympärille suurempaa vahinkoa, ylitsepääsemättömiä muureja.
Toisten mökin lainaamisessa on aina muistettava korjata jälkensä huolella ja tehdä kiitokseksi myös joitakin töitä. Ajan saatossa on pesty ikkunoita ja ulkokalusteita, rakennettu portaita, kunnostettu kattoa ja venettä, korjattu rikkinäisiä suihkuja ja pesukoneita, vaihdettu tuuletusikkunoiden ötökköverkkoja. Kaadetaan risukkoa, tehdään polttopuita. Heinät leikataan etteivät punkit tarttuisi helposti, sauna jynssätään puhtaaksi. Loppusiivous tehdään perusteellisesti, jääkaappi ja pakastinkin pestään saippualla. Hankitaan kuorimaveistä ja mehukannua, grillaukseen tarvittavia välineitä, katiskaa ja saunaan peflettejä. Ostetaan seuraaville kahvia, saippuaa ja wc- ja talouspaperia.
Aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Haavereita sattuu, allergioita löytyy, paniikki voi iskeä ja töitäkin pitää tehdä. Loma katkaisee arkisen rytmin, vaikka emme me tanssi silloinkaan ruusun terälehdillä. Päivät ovat kultaa, koska saamme elää ne. Mitä mietimme kun ne ovat oikeasti lopussa? Arvelen että arki ja juhla sekoittuvat, olemme kiitollisia kaikesta koetusta. Vastoinkäymisten valossa onnen tuntemukset tuplaantuvat, surun varjosta ilo kuorruttuu kullalla. Löytyy tasapaino ja elämme kokonaisen elämän.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 