Aurinko on noussut ennen minua, vaikka se laski maate vasta jälkeeni. Vielä tunti hyörimistä, pakkaamista ja kasvien juottamista, sitten pois tästä.
Ajan lossin kyytiin, matkaan laineiden mukana. Riisun kiireen päältä ja pujahdan mökkiasuun. Se on resuinen mekko, puhdistuva mieli ja maailman kokoinen maisema.
Istun vaiti kalliolla, katselen saariin ja niiden taa. Saari on tämäkin, Pielisen pärskyjen piiskoma, hyväilemä ja irrottama. Kukaan ei tule ovelle, ajalla ei ole virkaa, vain lokit välillä metelöidessään muistuttavat muusta.
Kun katsoo kauan kauas, ajatukset katoavat, syntyy tyhjä tila. Siihen minä mahdun, siinä tahdon olla. Järven, kallion ja taivaan taskussa, valossa. Yöllä puut heijaavat unta.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 