Elossa!

Sydän pompottaa superpalloa, kiipesin ylämäen kotiin. Olen innoissani! Aivan upea aamu, liki kahden viikon sateiden jälkeen aurinko lämmittää, valaisee kirkkaasti tutun maiseman. Saatan kuopusta puoliväliin koulumatkan, näen isäni kaukana kävelytien varrella, istumassa penkillä. Jaamme tämän kesäherkun kolmessa polvessa, erillisinä mutta samojen puiden alla.  

Vilkutettuani pojalle, alan kävellä pumpulissa. Nousen irti tiestä, tulee tuttu tunne että voisin juosta, heittää kärrynpyöriä ja voltteja, mitä niitä nyt teki, pentuna. Nyt juoksen ja temppuilen päässäni. Positiiviset superlatiivit pyrähtelevät kuperkeikkoineen pääni läpi. Puhdas ilma ja metsikkö, kielon kelloja ja käen kukuntaa. Kauttaaltaan sininen taivas, ei yhtäkään valkeaa lammasta sen laitumella. Keksin uuden kohdan työstämääni kässäriin. Juoni valuu mieleen mahlana koivun kyljestä. Kaikki on niin helppoa ja koska ei aina ole, niin sitäkin arvokkaampaa.

Hesarissa Anni Valtonen kertoi Schulmanin Eloonjääneistä, hypistellen juuri niitä samoja huomioita, joista itse vaikutuin miehen tarinassa (blogissani Kirjan matkassa -otsikolla). Liikutun heti aamukahvilla ihan kertakaikkisesti. Että yhden ihmisen (nyt Schulman) sanat saavat lukijat kulkemaan nuo muistot ja kuvitelmat läpi, imeytymällä elämän ytimeen, tärkeimpiin tapahtumiin ja ihmisiin. Miten tuohon yksityiseen hetkeen voikaan leijua mukaan, tulla ravistetuksi ja ravituksi, muuttua toiseksi, elää enemmän. Siinä saa omien vanhempiensa ja sisarustensa kanssa jaetut mökkimuistot uuden merkityksen. Muistammeko jokainen nuo päivät erilailla? Mitä jos en tiedäkään kaikkea, jäin ulkopuoliseksi salaisuudesta. Ainakin mummini oli jo vakavasti sairas, minä en vain lapsena huomannut sitä. Millaista surua ukki mahtoi kantaa tuon kesän, tietäen että se on viimeinen, myisi pois rakentamansa mökin jo seuraavana kesänä. Eloonjääneiden Benjamin kantaa sylissään painavaa hiiltynyttä muistoa. Tuon kesäpäivän ymmärtäminen kirjan lopussa vie hiljaisuuteen.

Valtosen kirja-arvostelussa on oma haaveeni auki, kaikkien nähtävillä. Ei sen enempää, muttei taatusti vähempää. Kun joku löytää ajatuksen, koko sen kudelman minkä kertoja on luonut päästään, muistojen ja luomisen villistä yhtymisestä toisiinsa. Niiden hetkien monistuminen kun itse löydän piiloon rakentamani yhteydet, salaisiksi vielä kirjoitushetkellä jääneet. Kun näet miten jo alkulehdillä alitajuntasi on pyöräyttänyt liikkeelle masiinan, minkä johdatat tietoisemmin eteenpäin vasta lopun jo siintäessä. Kaikki ne hienovaraiset vihjeet matkan varrelta paljastuvat itsellesikin, mutta että ne löytäisi joku toinenkin, se on huikeaa! Se on tarinan kertojan ikiaikainen ja ylivoimainen kutsu, harras toive ja luomisvoima. Siinä on sama kirkkauteen kurkistamisen toivo kuin näissä ihanissa aamuissa, sukeltamisessa kesään.

Advertisement