Kirjailija Marjo Lanér facebooksivu sai kahdessa päivässä 276 kävijää, blogiinkin ilmestyi uusia lukijoita. Kiitos teille kaikille! Koska en tunne suurta osaa teistä, ettekä tekään minua, ajattelin kertoa lyhyesti polustani kirjoittajana.
Pennusta asti olen lukenut paljon, enkä pysynyt kirjastossa vain lasten osastolla. Kirjoitin itsekin tarinoita open pyynnöstä kolmannesta luokasta alkaen. Varsinaisen ekan romaanini väsäsin 17-19 ikäisenä ja WSOY:llä minua kannustettiin monin kirjein (silloin ne olivat oikeita postin kuljettamia kirjeitä) korjaamaan käsistä lopulliseen kuntoon. Mutta olin ahkeraliisa joka kävi kokopäivätöissä ja harrasti viittä asiaa päällekkäin. 1991 pääsin yliopistoonkin, jätin lainat nostamatta ja laukkasin töissä. Kirjoitin esseitä ja päiväkirjaa, muuhun ei ollut aikaa.
Elämä oli täyttä pitkään, mutta 2017 talvella pysähdyin. Olin hoitanut äitiäni, hautajaiset pidetty. Istuin sängyllä ja itkin, elämä tuntui loksahtaneen uuteen asentoon. Luin Pauliina Vanhatalon kirjan Toinen elämä, se repäisi minut jostain kotelosta ulos. Aloin naputtaa konetta, sanojen meri levittäytyi lainehtimaan ihan joka paikkaan. Käytin jokaisen vapaan hetken kirjoittamiseen. Valehtelematta tuntui että sain äkisti elää montaa erilaista elämää, niiden rajatussa kotelossa viettämieni jälkeen.
Mies ja ystävä kannustivat avaamaan blogin, lopulta rohkaistuin. Aloin naputtaa sinne lyhyitä novelleja joita pääni pursusi. Taustalla työstin kolmeakin romaania. Tänään kun luen näitä tarinoita, en itsekään tiedä mistä ne tulivat. Tuntuu että olen ollut jossain toisessa ulottuvuudessa, missä ihmeellinen flow kuljetti minua huikealla vauhdilla.
Kahden novellikokoelman jälkeen saan siis ekan romaaninkin ulos. Se syntyi kahden naisista kertovan, henkilökohtaisemman käsiksen jälkeen (toivottavasti niistäkin kuullaan joku päivä). Tarkoitus oli kirjoittaa kultista, joka ilmiönä lahkojen ohella on kiinnostanut minua jo opiskeluajoista (uskontotiede sivuaineena). Tero alkoi kuitenkin vetää omaa showtaan, minä vain kipitin tuon nuoren miehen jalanjäljissä. Välillä tarkistin mitä kahviloita ja pubeja Kruununhaassa nykyään on, niiden nuoruudessa tuntemieni paikalla. Teron asuinkulmat ovat minulle muuten ennestään tutut, opiskelun, ystävän, ja isotädin asunnonkin vuoksi.
En tiedä miksi Pahaksitekijän Terosta lopulta tuli mitä tuli. Tiesin kahdesta miehestä joilla oli Teron kanssa sama ongelma, mutten tuntenut heitä paremmin, saati tiennyt taustoistaan.
Useampi tarinan lukenut sanoi että unohti tyystin minun sen kirjoittaneen. Oli kuulemma niin erilaista tekstiä kuin mihin ovat tottuneet. Muutama lukija toivoi että tarina olisi jatkunut pidempään. Viimeisin kommentoi että stoori oli hyvin koskettava ja juuri sopivan tiiviisti etenevä.
Ystävä sanoi “Tykkäsin kun tarinan näki elokuvana mielessä. Oot huisin rohkea! Jopa mun oli vaikea muistaa, että tää oli sun kirjoittama.” Mun elämässähän tätä kotiäitiyttä ja omaishoitajuutta on piisannut vuosia. Koenkin että elin Pahaksitekijän ajan Terona, en itsenäni.
Katson aina eteen päin. Vaikka ekan romaanin matka painoon on vielä kesken, mietin jo jatkoa. Ne mainitsemani naisten tarinat tahdon saada kansiin seuraavaksi. Jotenkin näiden tarinoiden synnyttämisen aika on nyt, pääsen niillä lentoon. Unissa lentämistä olen aina rakastanut, tässä on jotain samaa. Voin mennä minne ikinä haluan. Katsellaan millaiseksi tulevaisuuden virta muotoutuu, koitan omalta osaltani polskutella aktiivisesti mukana. Kiitos kaikille joita kirjoittamiseni on kiinnostanut, teiltä saan voimaa ja toivoa!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 