Teeskentelyn tuska

Millaista elämä olisi jos kaikki myöntäisivät oikeat tunteensa, eivätkä teeskentelisi millään tavalla? Hurjan erilaista varmaankin. Kuinka moni esimerkiksi voisi myydä mitään kenellekään, kun joutuisi myöntämään, ettei tavaraa oikeasti tarvitse omistaa, eikä itsekään sitä ostaisi? Montako ystävää meillä olisi kun paljastaisimme välillä miten eri mieltä olemme asioista, emmekä vain nyökyttelisi mukana? Kestäisikö rakkauskaan kun näyttäisimme vapaasti miten toisen tavat ottavat välillä aivoon? Tekisi mieli häipyä omiin oloihin.

Mietin asiaa siksi että huomaan osan ihmisistä osaavan pelata sosiaalisia pelejä taitavasti. Joskus tuossa pelissä on kyse aitojen tuntemusten piilottamisesta, toisten “hännystelystä”, hymystä, jonka takana irvistää. Minulla on kaksi lasta joilla on asperger, tunnistan itsessänikin piirteitä syndroomasta. Yleisimmin aspergerin on vaikea tunnistaa kanssaihmisten elehdintää ja ilmeitä, erottaa nyansseja joilla puheen sisältö sävyttyy. Asiat otetaan helposti kirjaimellisesti, sinisilmäisesti, joudutaan sen vuoksi joskus naurunalaiseksi ja huijatuksikin. Itse olen pienestä asti “opetellut lukemaan” porukkaa tarkasti. Tunnistan melko helposti jos joku valehtelee tai esittää muuta kuin oikeasti on. En osaa itse vaihtaa nahkaani seuran mukaan, pysyn sellaisena kuin olen. Tämä on aiheuttanut joskus hämmennystä, en siksi pidäkään isoista ihmislaumoista joissa minun pitäisi olla äänessä tai esillä. (Vaikka museo-oppaana nautinkin, kertoessani tositarinoita.)

Etsin seurasta aina niitä jotka tuntuvat olevan sinut itsensä kanssa, aitoja tapauksia. Heidän kanssaan voi heti puhua asioista oikeilla nimillä, löytää innostavaa uutta ajateltavaa. Siksi ehkä nuorena ajauduin huomattavasti itseäni vanhempien ihmisten seuraan. He puhuivat henkisestä kipuilusta, itsen etsinnästä, tasapainon löytämisestä, tärkeiksi kokemistaan aiheista. Heillä oli paljon kiinnostavaa kerrottavaa ja he koittivat vaikuttaa ympäristöönsä positiivisilla tavoilla. Menin siis itsekin mukaan vaihtoehtoisiin porukoihin, kansalaisjärjestöihin, mielenosoituksiin ja tukikonsertteihin. Reissasin Rauhan leireillä ja tapasin aina uusia ja innostavia, eri maista matkanneita tyyppejä.

Olen seurannut Greta Thunbergin työn sarkaa suurella mielenkiinnolla ja sympatialla. Huomaan millaisia vaikeuksia hän on kohdannut reitillään. Hän on läpeensä aito, rehellisin tuntemuksin aina reagoiva nuori. Hän ei anna periksi omista prinsiipeistään ja on uupua loppumattomaan työmaahansa. Sitten häntä vielä epäillään vanhempiensa marionetiksi! Ihmistä joka on omintakeisempi kuin kukaan mieleeni tuleva muu henkilö! Arvostan Gretan tinkimättömyyttä, yhteisen edun ajamista, vilpitöntä ja vahvaa oman tiensä raivaamista. Hänen kaltaisensa tuntemuksia ei tarvitse arvailla.

Viimeksi tänä aamuna mietin että näinköhän maksan “velkaani/karmaani” nuoruuden väittelyistä oman esikoiseni kanssa. Olin todella suorasuinen, väkevä sanainen nuori, joka nautti väittelyiden voittamisesta. Nyt saan kääntää kaikki kivet saadakseni mielipiteeni perille asperger-esikoiselleni, kun tämä on asioista eri mieltä kanssani. Väittely ei loppuisi millään jos minä en sitä lopettaisi. Loputon jänkääminen vain kuluttaa voimia. Siksi sanon jämäkästi omat sääntöni ja pidän niistä kiinni, vaikka toinen kuinka venkoilisi. Omilla kämpillään toimikoon niin kuin hyväksi näkee, mutta minun kattoni alla joutuu toimimaan minun tavoillani. Väittelyn tauottua mietiskelen hänenkin argumenttejaan huolella.

Ystäväni joutuvat välillä kysymään mitä jollain sanomisellani tai hiljaisuudellani tarkoitin. Hyvä kun kysyvät, ettei jää väärinkäsityksiä. Itsekin mieluusti tarkistan ymmärsinkö asioita oikein, koska jään herkästi “kelaamaan nauhoja päässäni”. Saatan myös tulkita väärin jonkun nopean ilmeen tai äänensävyn, lukien siihen liikaakin merkityksiä. Päättelen myös välillä toisen motiivin ihan pieleen, joskin usein olen myös oikeassa. Minulle välillä naureskellaan, koska olen toisten mielestä neiti Marple, selvittämässä kummia tapauksia. Näen mielessäni tietyt ihmismielen lainalaisuudet jotka toistuvat ajasta, paikasta ja henkilöstä piittaamatta samanlaisina. Voin myös nähdä asiat omalla erikoisella tavallani jotka muita hihityttävät. Perhe pitää muutamia hassuja keksintöjäni vitseinä joille nauravat makeasti moneenkin kertaan. Onneksi yleensä nauran mukana. Vaikka joskus harvoin nauru sattuu ja alan samaan aikaan itkeä. Tämäkin on siis mahdollista, niin kuin sade auringon paisteessa.

Erityinen herkkyys ei anna armoa. Se pakottaa elämään “takki auki”, tunteet aina pinnalla. En osaisi teeskennellä vaikka yrittäisin. Jos olen joskus koittanut valehdella, olen paljastunut saman tien. Odotan aina lähtökohtaisesti että ihmiset puhuvat totta, mutta harmikseni huomaan välillä ettei näin olekaan. Silloin tekisi mieli kadota omaan kuplaan, jossa ollaan vain sitä mitä oikeasti ollaan. Nolostumista ja häpeän tunnetta työstän tietoisesti joka päivä. Innostun asioista välillä niin täysillä, etten tajua ajatella miten muut innostukseni kokevat. Käynkin kunnon karhunpainin muiden mielipiteiden kanssa. Saanko minä intoilla ja kokeilla, kurotella onnistumisia putoamisenkin pelossa? Voinko pitää lapsenuskoni ja riemuni, mutta myös väkevän epäoikeudenmukaisuuden inhoni? Tähän vastaan itse että tottakai. Minulla on ihan samat oikeudet kuin kaikilla. Siitä vaan toteuttamaan unelmia, niitähän löytyy kun kuuntelee rehellisiä ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Turha kenenkään on kadehtia tai pahastua, minä pidän heillekin peukkuja.

Advertisement