Olette varmaan matkanneet kesällä autossa musan soidessa, kun tunnelma nousee, kohoaa oikeasti lentoon. Tuntuu kuin kaikki olisi suurempaa ja kauniimpaa, jokainen keksimäsi asia mahdollista. Biisit vievät mennessään nuorena elettyihin hetkiin. Voit kuunnella kappaleita kotonakin, ja tanssia silmät kiinni. Kukaan ei näe sinua, et itsekään, ja juuri siksi koet olevasi ihana, kaunis ja villi, voimakas ja onnellinen, ikuisesti.
Muistat ehkä helteisen illan teltassa tai mökillä, katselet hikistä lasta tai muruasi unen porteilla. Mistään ei ehkä koskaan ole niin kiitollinen, kuin siitä että hän on tässä. Leuto tuuli puhaltaa verhoa pikkuikkunassa, käki kukkuu ja itikka inisee. Lämpö valuu jäseniin, veri kiertää, sinun on rento ja hyvä olla.
Entäs se suunnaton ikävä, josta ilmavoimiin siirtynyt Pavekin lauloi! Kuinka riipivästi ihminen voi kaivata toista, jo pois mennyttä, etsiä itseäänkin. Miten väkevin tuntein lipuu kaarnalaivamme elämän virrassa. Jos emme kiintyisi ja rakastaisi, emme tuntisi ikävääkään. Väkevää sen on oltava, tulista ja makeaa, unohtumatonta, elämän.
Huomaatko mille tuntuu, kun näkee rakkaita pitkän tauon jälkeen? Puutuneet tunteet alkavat pistellä ja kutista. Haluaa halata heitä kauan, höpöttää kaikki väliin jääneet asiat, tuijottaa kasvoja, painaa muistiin jokaisen sanan ja ilmeen. Voi taas puristaa kättä, pujahtaa kainaloon, istua lauteilla vierekkäin, valvoa aamuyöhön ja ruokkia läheisyyttä.
Tiedättehän aamut, kun keho on kyykkimisestä ja kantamisesta, kävelystä ja nostelusta niin jäykkä, että muistat tehneesi eilen töitä. Olet ehkä ollut sienessä tai marjassa, haravoinut, hakannut halkoja, tai kiipeillyt maastossa. Ehkä synnytit juuri lapsen, selvisit kuukausien maratoonista ja loppurutistuksesta. Miten arvokkaalta tuntuu olla kehossaan, huomata sen toimivan ja jaksavan. Muistaisiko tätäkin temppeliään joskus hoivata, niin kuin autoa, kodin neliöitä, pihaa, lemmikkiä, tai lähimmäistä? Olisiko joskus oikea hetki silittää ihoaan, paijata päätään, hengittää syvään ja huokaista? Kolotus siellä täällä kertoo eletystä elämästä. Katsoo vain japanilaisia 100-vuotiaita kasvimaillaan, he ovat meille esimerkkeinä. Isommat vaivat tulevat kehoa käyttämättä.
Muistattehan kuinka lapsina säntäsimme veteen heti kuin mahdollista. Rantaan piti pyöräillä montakin kertaa päivässä kavereiden kanssa. Kalassa notkuttiin veneessä, laiturilla, ja sileällä kalliolla. Juostiin metsissä kuviteltujen hevosten selässä, ja leiriydyttiin havutelttoihin. Haettiin naapurin mummon koira ulos, kiivettiin puissa. Kiedottiin voikukista seppeleet päähän, myytiin kielokimppuja ovelta ovelle. Tehtiin voltteja ja kärrynpyöriä, kuperkeikkoja pitkin nurmikoita. Pelattiin jalkapalloa, sulkapalloa, kirkonrottaa ja kymmentä tikkua laudalla. Virtaavasta joesta etsimme läheisen golfkentän kadonneita palloja, ja silitimme merenneidon hiuksiksi uskomiamme, hulmuavia vesiheinätuppoja. Vaihdettiin kiiltokuvia, ajettiin pikkuautoilla hiekkasärkällä, levitettiin barbit ruohikolle. Juoksimme sadettajan jäätävään suihkuun, kiljuimme ilosta. Otimme korviin reiät ja korut, valittiin jättipussi irtokarkkeja, maisteltiin uudet jäätelöpallot, ja vertailtiin parhaat leikkipuistot. Maailma oli uusi ja ihmeellinen joka päivä, me sankareita ja seikkailijoita.
Ehkä se on kesän tuoksu, korviin kantautuva naurun remakka, nenää kutkuttava siitepöly tai grilliruoka, multa varpaiden välissä, järven liplatus, puihin lehdet räjäyttävä sade ja laulavat linnut, mutta tunteet voimistuvat toukokuussa. Luonnossa soi suvivirsi, mahla nousee puissa, nurmi vihertyy ja kukat avaavat ujot nuppunsa. Minusta tuntuu että kaikki eletyt vuodet eivät enää paina, ne täyttävät minut kaiholla ja riemulla, tiedän mitä kaikkea odottaa. Jokainen uusi aamun usva ja illan rusko on lahja, kaikin aistein nautittavaa eliksiiriä, humalluttava elämä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 