Huomenna on äitienpäivä. Minulle se on jo viides äitienpäivä ilman omaa äitiäni. Koska hän opiskeli loppusuoralla sairaanhoitajaksi, kun odotti ja sai minut, olin hoidossa ulkopuolisella jo kolmen kuukauden iässä. Minulla on muistikuvia jo yksivuotiaasta, niissä odotan äitiä hakemaan minut kotiin. Jokseenkin poissaoleva hän oli aika usein, teki kolmivuorotyötä, hoiti kodin, ja kärsi pahoista migreeneistä. Leivoimme ja joskus tanssimme yhdessä, kävimme muutamalla keikalla bändejä katsomassa, mutta emme koskaan puhuneet niin sanotusti syvällisiä. Äiti jäi minulle loppuun asti jollain tavalla vieraaksi. En nähnyt häntä itkemässä, hän ei koskaan riehaantunut tai nauranut sydämensä pohjasta nähteni. Viimeiseen hengen vetoonsa saakka hän oli pidättyväinen ja rauhallinen. Rakas.
Minä olen toista maata. Lapset tietävät minun kaikki puoleni, hyvässä ja pahassa. En ole koskaan osannut peitellä ylitse pursuavia tunteitani, olen temperamenttinen, itkuherkkä, ja jokainen tuntee hirmuisen hihitykseni (melkein pissat housussa). Osaan todellakin nauraa itselleni, perhe kertoo usein hauskimmat vitsinsä minun toilailuistani. Nauran paljon lasten kanssa, enkä ole 30 vuodessa puutunut miehenikään huumoriin. Loukkaannun ja suutun, pidän palopuheita tärkeistä asioista, torun ja sanon joskus ilkeästikin. Mutta syliini pääsee aina, ja kutittelen ja halailen lapsia päivittäin (niitä aikuisiakin).
Olen saanut opetella vaikeaa asiaa, anteeksi pyytämistä. Annan lasten kertoa suoraan, mitä olen tehnyt väärin, mitä voin korjata käytöksessäni, mitä minulta toivotaan enemmän. Ei ole helppoa kuulla epäonnistumisista, mutta yritän todella ottaa niistä opikseni. Haluan kannustaa lapsia juuri heille tärkeissä asioissa, enkä tyrkyttää heille omia toiveitani. On helpottavaa päästää irti turhista huolista ja komentelusta. Ja on mahtavaa jutella lasten kanssa vapaasti kaikesta, he ovat tottuneet siihen jo pienistä.
Minusta ei pitänyt tulla äitiä, vaan maailmaa kiertävä toimittaja/kirjailija. Jo ensimmäisen lapsen saatuani huomasin, että tästä tulee vaikeaa. Minulla ei ollut omasta lapsuudesta selkeää mallia mitä toteuttaa. Halusin tehdä asiat aivan omalla tavallani, olla paljon läsnä, antautua ja oppia. Sitä tämä matka äitiyteen on juuri ollutkin, antautumista ja oppimista. Kärsimättömyys on venytetty kärsivällisyyden löysäksi kuminauhaksi, tuliset sanat vesitetty, kova kuori pehmitetty, ja syli avattu halivaksi ja silittäväksi. Lapset ovat perineet niin kovan pään kuin temperamentinkin, ja hyvä niin. Saavuttanevat elämässään juuri niitä asioita, joita itse tahtovat. He eivät turhia auktoriteetteja kumartele ja vääriä neuvoja herkästi kuuntele. Ovat tottuneet sanomaan mielipiteensä perhekokouksissa, ja nähneet että hyvä riita puhdistaa ilmaa ja päättyy sovinnon tekoon. Kuvia ei tarvitse kumarrella, kompromisseja joutuu tekemään, mutta on tervettä pitää puoliaan ja etsiä omaa tietään. Aikuisenakaan ei pidä unohtaa hulluttelua, kirmailua pitkin poikin maisemassa, riemunhuutoja, tai joskus niitä kirosanojakaan.
Parasta äitiydessä on aito läheisyys lasten kanssa, ne jaetut ilot ja surut, jotka tuo jälkeläinen kantaa äidin jalkojen juureen retkiltään. On todella ikäviä kokemuksia, kun haluaisit juosta taistelemaan lapsen puolesta ilkiöitä vastaan, mutta annat tämän hoidella tilanteen itse. On niitä surkeita puheluita, kun toisella on hätä kaukana, ja koitat kulkea atomeina ilmojen halki hänen vierelleen. Sitten ne kerrat, kun toinen pääsee oppilaitokseen, löytää rakkauden, saa työpaikan, muuttaa omaan kotiin, ja ymmärtää isoja asioita. En haluaisi missata niistä yhtäkään, edes niitä surkeimpia, koska on kunnia kuulla niistä, jakaa ne lapsen kanssa. Hekin ovat kuulleet minun kompasteluni ja vaikeuteni.
Jos jokin yksinkertainen tiivistys olisi tähän kohti paikallaan, se olisi opettelussa. Minä olen kaukana täydellisestä, ja niin ovat onneksi lapsenikin. Täydellisyys on ahdas ja vangitseva häkki, jonne en toivo kenenkään ahtautuvan. Meissä on kaikissa vikoja ja upeita puolia, eikä elämä saa hyytyä paikoilleen. Ihan viimeiseen asti meillä on mahdollisuus oppia ja ymmärtää uutta, huomioida toisiamme paremmin, kuunnella ja jakaa tätä elämisen kokemusta. Neljän lapsen äitinä saan kokea elämää aitiopaikalta, mutta äitiyskään ei ole pakkopaita. Käteni saavat kirjoittaa vapaana, mieli vaeltaa rajoitta, kehokin kuljettaa uusia kokemuksia kohti. Parhaassa tapauksessa kirmailemme lasten kanssa vielä pitkään yhdessä, mutta erillämme, jokainen omia toiveitamme toteuttamassa. Hyvää äitienpäivää ihan jokaiselle!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 