Virossa 1970 syntyneen kirjailija ja semiootikko Valdur Mikitan kirja Kantarellin kuuntelun taito on huikea sukellus omaan sisäiseen olotilaani. Kirjassa kuvataan itämerensuomalaista maailmankuvaa, samalla luontoon vahvasti linkittynyttä ja siitä voimaansa ammentavaa kansaa. Maailmassa on enää harvoja kansoja, joiden identiteetti on sidottu metsään. Mikita kertoo vihreästä vaistosta, maagisesta luonnontajusta ja suullisen kulttuurin helmestä. Tarinointi on yhteydessä luontoon, siellä ajatukset villiintyvät ja vaeltelevat, löytävät ainutkertaisia polkuja uuteen.
“Virolaisen kulttuurin tukiranka on selkeä luontotietoisuus, luonnolle herkkä ihminen.
… Sielun silmissä siintävä vanha maalaisasumus, riihitupa, antaa yhä selityksen monille virolaisen kulttuurin keskeisille puolille.
…Haaveissa väikkyy vanha maatalo ränsistyneiden piharakennusten ja metsittyneen pihan keskellä. Siellä voimme elää todeksi jotain meille olennaista. Siellä on vielä jäljellä villi lapsuus, ja mikä yhtä tärkeää, myös villi vanhuus. Monen virolaisen salaisena haaveena on syntyä ja kuolla intiaanina.
…Noidanluonto selittyy jossain määrin luonnon olosuhteilla: pohjoisessa yliherkkyyttä ja introverttiutta on enemmän. Mitä vähemmän ympäristössä on ruokaa, mitä pelottavampi ja epäystävällisempi maisema, sitä herkempi luonne. Introverttius taas on välttämätön ominaisuus laajoilla metsämailla selviytymiseen. Metsästäjä-keräilijät eivät ole täällä milloinkaan liikkuneet suurina laumoina.
…Ihmisistä, jotka tuntevat erityistä halua juoksennella yksin metsissä ja rannoilla, monet ovat todennäköisesti yliherkkiä. He käyttävät luonnon helmaan katoamista henkisen taakan keventämiseen.
…Miksi metsä on suomalaisugrilaiselle niin tärkeä? Se voimistaa jollain selittämättömällä tavalla psyykkistä herkkyyttä, jopa niin, että voimme liikkua kuin toisella taajuudella.”
Valdur Mikita kirjoittaa niin omiin ajatuksiini lomittautuvaa tekstiä, etten voi kuin hymistä mukana, nyökytellä, hymyillä. Luonnon ja kielen väliltä puuttuu jyrkkä siirtymä, maailma on yksi. Pihapuut puhuvat, metsä lohduttaa ja tarjoaa antiaan pahan päivän varalle, halkopinot ovat suuri rakkauden osoitus, kantarellit kutsuvat intuitiivista poimijaansa. Metsissä ja rannoilla kulkee aavistuksen surumielinen kansa, joka iloitsee sadepisaroiden kirkkaudesta, järven lainehdinnasta, havupuiden kuiskauksista, jokaisesta metsän eläimestä ja pienistä mökeistä. Ajatus vaeltaa esteettä, kun ympärillä on mielen kirkastava maisema.
Hymyilen itsekseni, sillä juuri nyt painetaan omaa kirjaani (Hospoti), jonka lähes jokainen tarina on syntynyt metsässä. Saan parhaat ideani yksin luonnossa kulkiessa, näen kummallisia tapahtumia, kuulen ylimääräisiä ääniä. Osa tarinoista kertoo juuri näistä oudoista näyistä. En voi kuin tiivistää Valdur Mikitan sanoin “Kantarelli kasvaa vain villinä vapaassa luonnossa. Se on itsepäisesti kieltäytynyt poistumasta metsästä, vaikka sille on enemmän kuin sata vuotta yritetty osoittaa, että pellolla on paljon hauskempaa.” Itse en uskonut pienenä kieltoja ja varoituksia, metsä kutsui niin kovalla äänellään. Ja tiedän että vanhanakin, kun en edes kuule varoitteluja enää, vaellan puiden ja sammalmättäiden, varpujen ja syvien lampien lomaan. Vaikka lopulta eksyisin, sinne minä kuuluisin, maasta minä olen syntynytkin.
Jk. Kantarellin kuuntelun taito, Sammakko kustannus 2017.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 