Odota!

Odottavan aika on äärimmilleen venytetty kuminauha, jonka katkeamispiste tulee vastaan vääjäämättä. Vaikka tietoisesti harjoitan kärsivällisyyttäni, en näytä tulevan siinä mestariksi. Aina uudelleen huomaan, tai minulle huomautetaan, kuinka väijyn toisten tekemisiä, hoputan malttamattomana. On se sitten kuopus aamutoimissaan ennen kouluun lähtöä, tai kustantaja, jolta ei kuulu lopullista novellikokoelman versiota näytille. Ensimmäiselle  huomauttelen puolenkymmentä kertaa hammaspesuista ja päivävaatteiden vaihdosta, jälkimmäiselle laitan kolme pitkää viikkoa odoteltuani kysymyksen sähköpostissa. Molemmat tiedän turhiksi, kaikki tapahtuu lopulta oikeaan aikaan.

Mikä siinä lienee, että jokainen tekemätön työ heiluu edessäni punaisena vaatteena, jonka kimppuun tulisi syöksyä nyt. Välillä mietin, onko muistissani vikaa, ja sitä suojellakseni koitan tehdä kaiken järjestelmällisesti pois alta, sitä mukaa kuin tekemistä eteen tulee. Unohtaisinko hommat, jos haukkoisin hetken happea? Onko minulla tiedostamaton kiire jonnekin? Miksen osaisi heittäytyä hetkeen, laittaa mieltäni riippukeinun ajattomuuteen, pysähtyä maisemaan keskellä arkea? Pelkäänkö valvovan silmän tarkkailevan laiskotteluani?

Mietin asiaa huolella, koska iltaisin kun kaikki askareet on tehty, en osaakaan välillä asettua levolle. On kuin keho tärisisi hiljaa itsekseen, jännitys aaltoilisi pitkin poikin rintakehää. Kun alan tarkkailla jännitystä, tiedän verenpaineen nousevan, ja silloin sydänkin muljahtelee. Olo on jo kovin epämukava, vaikka rauhoittelen itseäni. Korotan pään alle lisää tyynyjä, laitan kädet vatsalle lämpiminä, mietin mukavia. Ja jostain hiipii epäluuloiset ajatukset, olenko jotenkin sairas?

Hyvin innostavan päivän jälkeen näitä iltahuolia ei ole. Nukahdan lapsellisen levolliseen uneen tuota pikaa. Luulenkin, että puuhattuani jonkun näkymättömän oman mittarini mukaan tarpeeksi, annan itselleni rauhan ja hyväksynnän. Jos taas en ole saanut toteutettua asioita tahtomaani määrää, levottomuus virittelee kireitä kieliään unta vailla. Molemmissa tapauksissa olen väsynyt, mutta vain toisessa pääsen nätisti anelematta uneen.

Koen hankalaksi odottaa omaa vuoroani, kun jollain toisella on päätösvalta toimiin ennen minua. Olen valmiiksi kyykyssä lähtövalmiina, mietin jo miten jatkan tehokkaasti töitä omalla vuorollani. Takaraivooni on tatuoitu ajatus “ensin työ, sitten huvi”. Jos vain voin, teen kaikki hommani aina aamusta, saanpa lopun päivän omaan vapaaseen käyttööni. Lomalla onnistun lipsumaan raameista, ja yritän välillä hellittää arjessakin. Mies on huomauttanut, että toisinaan valvon kontrollifriikkinä kaikkien toimia, enkä halua olla siinä roolissa. Vuosia sitten se rooli oli tiukemmassa, omissa tekemisissäni ei ollut enää riemua.  

Joudun toisinaan nipistämään itseäni, että muistaisin höllätä, odottaa ajattelun mukaan tekemisiini. Automaatilla toimiminen onnistuu minulta liian hyvin. Saatan toimittaa montaa asiaa yhtä aikaa vaivatta, mutten edes muista tehneeni niitä, saati olleeni läsnä hetkessä. Tällä tyylillä siivoilen edelleen päivittäin kotia. Kannan tavaroita paikoilleen, tiskaan, pyyhin muruja ja pölyjä, pussitan kierrätysroskia ja tyhjennän kompostia. Mieli soutelee kuitenkin tuntemattomilla vesillä, harhailee jonnekin karkuun. Ajattelu tulee mukaan vasta kun teen ruokaa, leivon, tai autan kuopusta läksyissä tai koeluvussa. Mutta täysin olen mukana vasta kun hassuttelemme tai puhumme tärkeistä asioista, kutittelemme, leikimme, ulkoilemme tai kirjoitan. Toisten ihmisten läsnäolo ja läheisyys, mutta myös rauhallinen yksinolo, sitoo minut parhaiten hetkeen. 

On vaikea malttaa odottaa että lumet sulaisivat, pääsisi puutarhaa tonkimaan. Ajatukset ovat jo moneen kertaan hypänneet kesäiltoihin, kun voi lähteä äkkiseltään uimarannalle, tai lämpöä huokuvaan metsään. Haluaisin jo pidellä käsissä painokoneen synnyttämää lämmintä kirjaa. Voi kun koulujen kesäloma jo alkaisi, ja milloin pääsisimme ystävien luo Kreikkaan? Pikkutyttönä juoksin ja pyöräilin joka paikkaan, että perillä olisi enemmän aikaa. Nyt haluaisin oppia hidastamaan, että kaikki hyvä ja kaunis jatkuisi kauan. Alan nauttia tästä odottamisestakin, päämäärän kurkottelusta ennen kuin kuminauha katkeaa. Vähemmällä vouhotuksella, enemmän olemalla, elämä iskee hymyillen silmää.

Advertisement