Muutaman viikon lauhkeissa vesissä mielessäni maatessa, olen nyt saanut uutta luomisvoimaa, kun paljon lukenut ja ohjaajana ansioitunut tuttu kertoi tunnelmansa ja huomionsa tarinastani. Ulkopuolisen osaajan hämmästyttävät nostot tuntuvat kuultuina heti ilmiselviltä, miten en itse tuota hoksannut. Ei saa jättää kiinnostavaa sivuhenkilöä roikkumaan, hänenkin on saatava ansaitsemansa loppu! Viimeisillä sivuilla jännitys saisi nousta vielä muutaman portaan, lukija saisi kliimaksinsa. Kuitenkin on kyse pienistä muutoksista, tarina kuulemma veti mukanaan ja kirjoitusasustakin tuli kehuja. Kiittelyn jälkeen aloin samantien korjata kohtia joista puhuimme puhelimessa. Huomasin itsekin miten tarinalle löytyi lisää täytettä ja loppuunkin kehitin uuden, isomman yllätyksen.
Lisää kimmoketta tarinoiden paranteluun sain, kun mies oli varannut kirjastosta kirjan, ja suositteli sitä minullekin luettavaksi. Tutkin käteeni laitettua kirjaa (Alex Schulman “Eloonjääneet”) ja huomasin takakannen suosituksista, että kaveri on kirjoittanut todella pidettyjä ja arvostettuja tarinoita. Tartuin tehtävään, luin kirjan iltaan mennessä, ja yllätyin iloisesti.
Nykyään kaikissa pidemmissä kirjoissa on mielestäni jonkin verran turhaa kuvailua, koska lukijan päässähän kuva syntyy kuitenkin omanlaisena. Niin tästäkin olisi voinut poistaa parikymmentä sivua tarinan kärsimättä. Kaikki muu oli kultaista kädenjälkeä. En olisi arvannut kuinka kiinnostavaksi kolmen veljeksen suhteet muodostuivat. Aikakin keriytyi tarinassa epätavallisessa järjestyksessä auki. Uusi takauma alkoi aina vain kauempaa menneisyydestä, luku kerrallaan pääsi lähemmäs päivää, jolloin tarinan sydänhetki lyö.
Vanhempien kuori tippuu tarinan edetessä, paljastuu uusia puolia, henkilöt syvenevät. Miksi paluu mökille on niin traumaattinen? Yltyykö veljesten välinen tappelu vai löytyykö rauha? Ikiaikainen teema äidin huomion riittämättömyydestä riipaisi tuoreella tavalla. Mikään ei koskettanut lopulta niin paljon, kuin aivan kirjan lopussa tapahtuva paljastus. Terapeutin kysymys muuttaa kaiken aiemmin luetun merkityksen. Jään ihmettelemään ettei tämä käynyt mielessäni, koska nyt se tuntuu ilmiselvältä. Niin kuin loistava loppu aina.
Kirja on parhaimmillaan raikas tuuletus, omista ajatuksista pölyt huitaiseva kokemus. Teema jää pyörimään mieleen, henkilöt asettuvat oikeiksi tuntemiksemme tyypeiksi, joita ikävöimme. Muistan jo lapsuudesta parhaimmat lukukokemukset sellaisina, että kirjan lopussa itkettää, koska tarinan haluaisi jatkuvan loputtomiin. Kun jonkun keksimä henkilö elää oikeasti, ja näet hänen kotinsa ja maisemansa edessäsi, onhan se ihme. Saat kirjoittajalta kuvittelun lahjan, jaetun kokemuksen omalla twistilläsi. Parhaat kirjat luenkin moneen kertaan, niistä löytyy eri ikäisenä uusia ulottuvuuksia.
Kun tarinani lukija puhuu henkilöhahmostani nimellä, ja toivoo kuulevansa hänestä enemmän, kiitollisuus leviää lämpimänä rintakehään. Toivon niin kovasti oppivani kertojaksi, joka koskettaa ja viihdyttää. Onhan se ihmeellistä, että omassa päässäni nähty ja kuultu tarina siirtyy lukijankin ajatteluun. Vasta silloin nuo kuvittelemani henkilöt maailmoineen elävät. Huono tarina jää kesken, se ei saa lukijoita, jotka hengittäisivät sen liikkeelle. Vain kirjoittaja voi puhaltaa alkuasetelmaan hengen, jonka lukijat sitten aistivat ja kuljettavat eteenpäin.
Kun antaudun arvostelulle ja pyydän apua tekstien kanssa, parannan varmasti jälkeä todennäköisemmin kuin yksin. Neuvot eivät kahlitse, ne vain ohjaavat oikeaan suuntaan ja voimaannuttavat. Haluan kirjoittaa tarinoita, jotka elävät eteenpäin, synnyttävät aaltoja. Onneksi olen sitkeä ja kovapäinen, koska tähän päämäärään päästäkseen eivät riitä vain istumalihakset. Kirjoittamalla paljon, korjaamalla ja opettelemalla, vaikutteita nuuhkimalla, lukijoita kuuntelemalla, ja päämäärään kurkottaen, toivon jonain päivänä pääseväni parempaan paikkaan. En perille, sillä sellaiseen en usko. Mutta pitkälle matkalle. Kaikki henkilöhahmot ja maisemat mielessäni, ja lukijat mukanani. Siitä tässä on minulle kyse.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 