Lukukoukussa- instagramtilillä oli eilen lyhyt arvio kirjastani. Ulkopuolisen silmin novellikokoelmani tuntui painottuvan kovia kokeneen lapsen maailmaan, vaikka onhan joukossa monenlaista tarinaa. (Edellisessä arviossa, kartsanlokikirja.blogspot.com, painottui niminovelli Huojua, mummin puuhun liukumisineen.) Nuori löytää todellisen identiteettinsä, isosisko rakastaa pikkusiskoaan, nuoret naiset voimaantuvat jätettyinäkin, vanhat mummot nauttivat itsenäisestä elämästä, tapahtumia punniten ja arvostaen. Mutta totta on sekin, että olen nähnyt lapsia kovissa paikoissa. Tänään luin uutisista että pääsiäisloman aikana lyötiin uusia yhteydenoton ennätyksiä lasten ja nuorten auttaviin linjoihin. Hätä jää liian usein huomaamatta, eikä aihe varmasti viihdytä. Minun mieltäni se on painanut pitkään, joten puran sitä näkyviin, toisten kanssa käsiteltäväksi.
Voisi kuvitella että kovat paikat olisivat tuttuja omasta lapsuudestani, mutta niin en voi käsi sydämellä sanoa. Vanhempani tekivät paljon töitä, ja huitelin enimmäkseen yksin tai kavereiden kanssa ulkona. Silti minulta ei puuttunut mitään oleellista. Ehkä kuljin välillä liiankin kaukana kotoa vanhempien tietämättä, ja tarvitsin enemmän huomiota, jota sain mukavilta vanhemmilta ihmisiltä, joiden lemmikkejä ulkoilutin. Mielikuvitus oli paras seuralainen, aina löytyi tekemistä.
Äsken etsin kuopukselle syntymätietoja koulun biologian tunnille, kun laatikosta osui silmiin A4-kokoinen, kontaktimuovilla päällystetty piirros. Löysin sen aikanaan pikkuveljeni roskiksesta, niin kuin muitakin hänen mielestään huonoja tekeleitä. Otin sen talteen, koska piirtelimme usein yhdessä samoja aiheita. Omia piirroksiani en ole välittänyt tallettaa yhtäkään.
Meidän lapsuudessa ei ollut tietokoneita ja kännyköitä, telkussakin näkyi kaksi kanavaa. Meillä olikin tapana hakea isän ja veljen kanssa iso kassillinen kirjaston kirjoja kotiin. Niistä sai joskus ideoita leikkeihin. Teimme veljen kanssa omaa sanomalehteä, johon minä kirjoitin uutisia ja veli piirsi kuvat. Teimme paljon paperinukkejakin, vaikka ne eivät veljeä niinkään kiinnostaneet. Yksi yhteinen lemppari oli piirtää kaupunkeja. Löytämäni A4 on juuri sellainen, kuva kaupungin pääkadusta, jonka varrella näkyy todella paljon eri liikkeitä. Hänen piirroksensa olivat aina parempia, ilmiömäinen piirtäjä kun on vieläkin.
Rakensimme olohuoneeseen pitkän tunnelin tuoleista ja peitoista, pöydän alle majan. Istuimme huojuvan pesukoneen päällä, kuvitellen matkaavamme kylmälle vuorelle. Teimme legoista pihapiirejä ja taloja, hyppäsimme tvistiä ja hyppynarulla. Kun veli leikki autoillaan, minä seikkailin vinttikomeroissa, kellarissa, tai ulkona. En muista yhtäkään tylsää päivää, joitakin ikäviä kyllä, kun sain toruja.
Muistan toisella luokalla kanssani olleen hiljaisen Anitan. Hän pissasi välillä jännityksestä housuihinsa, eikä heille saanut tulla kylään. Kävin melkein kaikilla tytöillä leikkimässä, ja olin kai utelias Anitan suhteen. Joskus hän kertoi hiljaa, että isä ei halua heille vieraita. Kolmannella olin jo eri koulussa, missä tutustuin Leilaan. Hänellä kävin kylässä, niin kuin kaikilla muillakin. Leila asui mummonsa ja enonsa kanssa mörskäkuntoisessa vinossa puutalossa metsässä. Pihalla oli kettingissä vihaisesti haukkuva schäfer. Talossa haisi pissa ja eno oli keskellä arkipäivää humalassa, en mennyt sinne toista kertaa. Kutsuin Leilan meille. Muistan myös tytön (nimeä en kerro), jonka piti heti koulusta päästyään mennä isänsä syliin istumaan, vaikka minä olin mukana. Isän kädet sivelivät oudosti kaverini vatsaa, minulle jäi kumma olo kyläilystä. En ole unohtanut sitäkään poikaa, joka hukkui hiekkakasaan, ja jonka hautajaisia vietettiin kun olin kolmannella.
Ehkä näiden muistojen mieleen putkahdettua, olen “oksentanut” ne kirjaimiksi, sekoittanut tämän ajan uutisiin. Toisenlaisiakin tarinoita virtaa onneksi mieleen, kaikki ei ole surullista tai karmivaa. Välillä on kai hyvä nähdä sinne pimeäänkin nurkkaan, vaikka auringossa ja kirkkaissa kattovaloissa lapsuus, niin kuin muukin elämä, voi olla hohdokkaampaa ja iloisempaa. Jokaisen lapsen kun saisi pimeästä valoon ja surusta iloon, kirjoittaisi vain kauniita ja keveitä lauseita! Niin kauan kuin jotkut ovat pimeässä, kerron myös heistä. (Hospoti ilmestyy viimeistään toukokuun alussa.)
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 