Pääsiäisenä vahvan uskon omaavat kaverini muistavat Kristuksen kuolemaa ja ylösnousua. Minä en edelleenkään tiedä mihin uskoa, kaikki on mahdollista, ja selvinnee sitten joskus. Mutta kuolemaa huomaan miettiväni usein, riippumatta pyhistä. Onhan se käynyt niin kovin lähellä pariin kertaan. Kuopuksen maatessa teholla eristyksessä ja sydämenkin pysähdyttyä hetkeksi, pelkäsin enemmän kuin koskaan. Kuoleman asetuttua äitini ympärille, oli vain lohdutettava ja luovutettava.
Nyt pyhien aikana katsoin kaksikin dokumenttia kuolevista naisista. Heidän kohtalokseen osui syöpä, kuten äidillekin. Jokin kuoleman arkisessa käsittelemisessä lohduttaa minua. Yhtä tottahan loppu on kuin alkukin. Painavin ajatus liittyykin elämään näiden kahden pisteen välissä. Osaanko arvostaa jokaista päivää, ymmärtää sen ainutlaatuisuuden ja katoavuuden? Oppisinko elämään hetken kerrallaan, hötkyilemättä, turhista valittamatta, kiitollisena?
Kuolemassa pelottaa eniten läheisten jättäminen. En voi surematta ajatella, että joudumme eroon jonakin päivänä, niin luonnonlaki toteutuu. Tuntuu hurjalta kuinka suuren siivun olen jo saanut elää, on paljon ihmisiä jotka eivät saa näin paljoa. Tähtään tietenkin esimerkillisiin yli satavuotiaisiin, jotka nauttivat terveinä elämisestä pitkään. Todennäköisempää on, etten elä yhtä pitkään kuin he, mutta saahan sitä haaveilla.
Länsimaissa kuoleman saa kohdata aikalailla kivutta, lääkittynä. Olen itse valvonut kipupumpun toimintaa ja vastannut siitä ettei äitini kärsi viimeisiä viikkojaan. Olen maannut vieressä samassa sängyssä, kun hänellä on jo ollut hengityskatkoksia. Tiedän että sairaalle toivoo mieluummin nopeaa ja helppoa lähtöä, kuin sinnittelemistä läheisten vuoksi. Kuolemanpelon aiheuttaakin lähinnä luopumisen ja menettämisen pelko, sen tiedostaminen, että takaisin emme pääse. Äitinikin toivoi ääneen, että me muut jatkaisimme elämää, emmekä jäisi kiinni suruun. Tuo lause itketti silloin useamman päivän, koska irti päästäminen oli niin läpeensä surullista. Ajattelin sen äitini tunteiden kautta, kuinka hänen piti hyväksyä, että hänen rakkaansa jatkavat vielä täällä ilman häntä.
Olen törmännyt läheisen itsemurhaan, ja menettänyt monta ystävää tuolle puolen jo nuorina. Eivät pitkäikäisten koirienkaan (3kpl) kuolemat ole isoitta suruitta tapahtuneet. Olen usein kuullut ihmisten toivovan äkkilähtöä, ennemmin kuin pitkää kitumista. On vaikea hahmottaa, millainen kuolema olisi paras. Ainakaan en haluaisi kadota jo eläessäni, menettää muistiani totaalisesti ja jäädä toisten vaivoiksi seilaamaan muihin maailmoihin. En toivoisi tappavaa tautiakaan, mutta kukapa meistä pääsisi valikoimaan. Mieluiten kuolisin vanhana nukkuessani, täyttä elämää elettyäni viimeiseen iltaan saakka. On kuitenkin pelottavaa miettiä, saisinko elää kaikkien rakkaiden kanssa siihen saakka, vai lähtisikö heistä joku jo ennen minua. Mieluiten lähtisin itse ensin, olisi niin vaikeaa jatkaa ilman rakasta.
Ehkä hakeudun tavallista painavampien ajatusten äärelle, syvään päähän. Minua ei pelota katsoa tumman veden pohjaan, tai kuolevan ihmisen silmiin. Elämän todellinen kauneus kirkastuu sen rajallisuudessa. Opettelen ajattelemaan, että yhtä kaunis kuin syntyvä lapsi, on kuoleva ihminen. Ilon ja surun päät on solmittu ikiaikaiseen liittoon. Tässä välissä, jota elämäksi ihanasti kutsutaan, on syytä keskittyä itse asiaan. Tiedostaa määränpää, mutta hypellä, laulella, tanssahdella, keinua, halata, hoivata, nauttia, kuunnella muita, oppia uutta, lempiä, luoda, surra, iloita ja rakastaa. Varsinkin rakastaa!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 