Tämä on vaikea aihe, yleensä emme mielellämme puhu tästä. Mutta tänään Helsingin Sanomissa puhuttiin, monin kasvoin suoraan asiasta. Joku sanoi tämän olevan ikävin ja turhin maailman tuntemuksista. Toinen kutsui sitä konstiksi pyrkiä parempaan, saavuttaa asioita joita huomaa haluavansa. Jäin pohtimaan molempia näkökantoja. Onko kateus ihmisen perisynti vai mahdollisuus parantaa asemaansa?
Olen puhunut asiasta joidenkin läheisten ystävien kanssa. Olen myöntänyt kadehtivani perheitä, joissa ei ole perinnöllisiä sairauksia ja isoja haasteita. Kadehdin edelleen kirjailijoita, jotka ovat löytäneet ison lukijakunnan upeille teksteilleen. Kadehdin myös itsestään sinnikkäästi huolta pitäviä, paljon liikkuvia ja superterveellisesti syöviä, kauniita ihmisiä. Pakko lisätä, että kadehdin myös pyyteettömän hyviä ihmisiä, jotka suojelevat ihmisoikeuksia, eläimiä ja luontoa henkensä uhalla.
Vaikka tuon kaiken ihanan saisi samaan pakettiin, yhdeksi virheettömäksi superihmiseksi, mistä tietäisin mille hänestä tuntuu? Lukuisat kerrat on käynyt selväksi, että täydellisenkin oloinen henkilö kadehtii jotain toista. Hänellä voi olla myös ominaisuuksia, sairauksia, ongelmia, jotka eivät näy meille muille. Menisinkö oikeasti vaihtamaan paikkaa hänen kanssaan?
Kun ajattelen elämänvalintojani, ne ovat syntyneet omista lähtökohdistani ja harkinnoistani. Olen opiskellut ja työskennellyt juuri niiden asioiden parissa, jotka ovat syntyneet sisäisistä haluistani tai tilanteen vaatimuksesta. En tapaa katua tekemisiäni jälkeenpäin, koitan keskittyä tuleviin haasteisiin, etenkin siihen, etten pelon takia jättäisi niitä väliin.
Kun saan itseni kiinni toisiin vertaamisesta, yritän muistaa omat valintani. Minulla on ollut täysi elämä neljän lapsen läsnäolevana vanhempana, ja sain hoitaa äitiänikin viimeiseen saakka. Olen saanut jakaa 30 vuotta saman puolison kanssa, yli jokaisen vaikean kynnyksen. Olen ottanut itseni todesta, käynyt terapiassa puhumassa tunne-elämääni parempaan kuntoon. Pääsin asumaan omakotitaloonkin, sain ääneni kirjoittaen kuuluviin. Koska en vaihtaisi valintojani toisiin, miksi nyt kadehtisin toisilta hyvää?
Onko kateus sitten pahin asia maailmassa, voimiamme verottava ja itsetuntoamme piiskaava syntinen ansa? Vai kilvoittaako kateus meitä tavoittelemaan todellisia päämääriämme? Minusta tuntuu, että me kapsahdamme useampaankin ansaan kadehtiessamme. Ensinnäkin olisi varmistettava, haaveilimmeko itse asiasta ennen kuin joku muu sai sen mitä huomaamme nyt kadehtivamme. Heräsikö halu vasta huomattuamme jotain toisella? Silloinhan emme tavoittelisi asiaa, joka on meille merkinnyt ennestään paljon. Lähtisimme jahtaamaan jotain, mikä ehkä nopeasti osottautuisikin meille sopimattomaksi, helposti uuteen vaihdettavaksi. Jospa kateus todella sumentaa silmämme, ja hehkuttaakin edessämme illuusiota. Silloinhan jää näkemättä se kaikki, mitä meillä jo on hyppysissämme ja sisimmässämme.
Kateellisuus on hyvin inhimillistä. Se voi riistää meiltä tärkeitä huomioita omista todellisista toiveistamme. Se saa helposti etsimään aina vain uutta. Mainostajat osaavat hyödyntää heikkouttamme kadehtia, hamuamme aina vain enemmän kaikkea. Seuraavaksi voimmekin kadehtia minimalisteja, joiden koti on avara ja valoisa ilman hamstraamiamme tavararöykkiöitä. Siellä nuo onnelliset mahtuvat joogaamaan ja meditoimaan. Vaikka kuka ties he kadehtivat maailmaa vanhalla pakulla kiertäviä reissaajia. Näille taas eksoottisen saaren majassa hyörivä lapsiperhe on onnen perikuva. Perhe taas kadehtii länsimaisten reissaajien itsestäänselvänä pitämää elintasoa. Kierre on mahdollinen, ja loppumaton.
Folkloristiikan alkuvaiheen opinnoissa häkellyin suomalaisten kateuden määrästä. Onnivakio tuli nopeasti tutuksi käsitteeksi, ja toisen onnen riistämiseen liittyviä taikoja oli kerätty talteen satoja. On hämmästyttävää, kuinka tiukassa tämä usko edelleen on. Kun joku toinen saavuttaa jotain hienoa ja onnistuu, muistutan itseäni iloitsemaan mukana. Toisen onni ei ole pois minun onnestani. Kaikki onnistumiset ovat esimerkkejä meille kaikille, että onnea on olemassa, ei se vähene. Kaikista varmin, eniten mieltä lämmittävä onni on sellaista, jonka olet jo saanut, ja ymmärrät arvostaa. Silloin kun tiedät tehneesi oikein, antaneesi omastasi, auttaneesi, ymmärtäneesi toista, rakastaneesi pyyteettä, olet löytänyt onnen. Sitä ei voi sinulta kadehtien viedä, ja sitä voit jakaa ympärillesi anteliaasti.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 