Aamuinen ajatus

• Äiti, miksi pilvet liikkuu noin nopeasti?
• Se riippuu tuulesta, miten nopeasti.
• No miksi taiteessa kuvataan että pilvien päällä voi istua, vaikka ne on vesihöyryä?
• Niin, se näky kai houkuttelee sellaisen ajatuksen, että voisi.

Kävelemme joka aamu kuopuksen kanssa koulumatkan puoliväliin yhdessä. Pojalla on asperger, ja ehkä siksi hän pohtii asioita ahkerasti. Hän tykkää olla yksin ja miettiä omiaan, (mielikuvitus)leikkiä, laulella ja tanssia. Aamuisilla kävelyillä huomaan että olemme samanlaisia. Minäkin katselen yleensä ihan muualle kuin suurin osa kävelijöistä. Saatan laskea käpyjä kuusen latvassa, katsella taivaan värisävyjen vaihtelua, jutella jokaiselle vastaantulevalle koiralle ja rapsutella niitä, kurkata ojiin onko niissä jo sorsia, etsiä katseella ensimmäisiä leskenlehtiä, ja kuvitella metsän rajasta alkavia seikkailuja.

Tänään koitin muistella mitä ajattelin omilla koulumatkoillani. Minulla oli usein pitkä koulumatka, muutimme moneen kertaan. En saanut koskaan kotoa autokyytiä koululle, jalan tai pyörällä sinne piti oikoa. Kovimmilla pakkasilla todella oikaisin metsän umpihangenkin kautta, koska maantien reunaa kulkien matkaa oli reilusti kilometrin enemmän. Mutten muista mitä ajattelin, minullahan oli melkein aina puhelias ystävä mukana. Veli onneksi soitti eilen, kuten joka toinen sunnuntai pitää tapanaan. Hänen yksityiskohtaisen muistinsa ansiosta saan paikattua paljon entisistä ajoista. (Nytkin hän luetteli perheemme polkupyörien merkit, vaikka minä muistin juuri ja juuri omani värin.)

Olen muuttunut lapsuusajoista. Silloin härräsin mukana kaikessa, olin todella sosiaalinen ja vilkas tapaus. Vaikka rakastin myös seikkailuja yksin metsissä, minulla oli niin paljon ystäviä, että jouduin jakamaan viikonpäivät etukäteen, että kerkesin olla kaikkien kanssa. Rakastin mielenosoitusten väkijoukkoja, olivat ne sitten koulun lakkauttamista vastaan tai rauhanmarsseja. Nykyään viihdyn huomattavasti enemmän itsekseni. Kotona on tosi usein hälinää ja seuraan pyrkiviä, joten on otettava varta vasten tilaa ja aikaa rauhoittua.

Kun palaan veljeeni, hän on aikuisena huomattavasti sosiaalisempi kuin oli lapsena, jolloin puuhaili paljon legojen, piirtelyn, ja kirjojen parissa. Hänen muistiinsa on painunut ilmiömäiset yksityiskohdat, joita minä en saattanut huomata edes silloin paikan päällä, saati että muistaisin niistä mitään enää. Nykyään veljeni harrastaa useita lajeja ja tapaa enemmän kavereita kuin minä. Itselleni riittää nyt, kun tapaan ystäviä yksi kerrallaan rauhallisen juttelun merkeissä. En käy harrastusryhmissä tai isommissa tapahtumissakaan. Gretan innoittamina kävimme sentään kuopuksen kanssa yhdessä koululakkoilemassa yhden päivän mielenosoituksessa.

Maailmaa voi tosiaan tarkkailla monesta kulmasta, silmäparimme kiinnittävät huomionsa eri asioihin. Koen erilaisuuden vahvasti rikkautena. Osa meistä taltioi nykytilaa omaan muistiinsa, ja laitteille. Toiset mennä viuhtovat kaikessa meneillään olevassa mukana, tunnustellen ilmapiiriä. Vaikka tietoa voi tallentaa kovalevyille, eivät nekään pelitä ilman sähköä. Muistiin taas voi luottaa, jollei se sairastu ja haurastu. Onkin varmaan parasta keskittyä elämään hetkessä. Se on juuri nyt, pienen tovin ulottuvissa, kunnes muuttuu muistoksi tai unohtuu. Eilinen haalistuu vaikka kuinka sen koittaisimme palsamoida. Hyvän huomisen vuoksi voimme ponnistella, mutta lopputulos on silti epävarma.

Täällä on vielä raikas ilma, ulkoilla saa pienellä porukalla. Puut odottavat lehtiään, maa lumipeitteen sulamista, ja minä muuttolintujen paluuta. Aamukävelyt ihmettelyineen ovat parhautta, varsinkin rakkaan läheisen kanssa. Saisinpa näitä aamuja vielä monta.

Advertisement