Vimmoissani

Vielä eilen olin solmussa, sanoja ei löytynyt oikeisiin kohtiin, epätoivo otti siivun toiveista. Sitten pyysin apua. Laitoin blogiin luettavaksi tarinan alun, ja pyysin facebookissa kommentteja. Tuli kaksi tärkeää viestiä, joista toinen johti koko tarinan lähettämiseen tälle lukijalle. Hän oli aiemminkin sanonut suoraan mielipiteensä toisesta tekstistä, joten osasin odottaa apua tähänkin.

Aamulla minua odotti pitkä viesti, ystävä oli lukenut koko tarinan. Hän vertasi tarinan alun tunnelmaa yhteen pidettyyn, paljon julkisuutta saaneeseen sarjaan, jota en itse ole lukenut tai katsellut ollenkaan. Toiseksi hän kertoi, että unohti tyystin mut kirjoittajana, mikä kuulosti huikealta. Olinko silloin tarinaa vimmoissani naputtaessani päässyt Teron nahkoihin? Muistan miten toiselle ystävälle kahvilassa nauroin seikkailleeni Krunikassa miehenä. Ja olihan aikuinen lapsenikin kommentoinut, ettei olisi uskonut mua kirjoittajaksi.

Parasta lukijan palautetta sain, kun ystävä kirjoitti kaivanneensa keskivaiheille pientä vastoinkäymistä tai salamyhkäisyyttä. Samasta vastoinkäymisen puutteesta mainitsi aiemmin myös veljeni tarinan luettuaan. Nyt tiesin varmasti, että sellainen kampi kertomuksesta uupui. Kaikki ei saanut sujua liian helposti Terollekaan. Olinhan jo aiemmin puuttunut yhden ystävän neuvosta Teron tekoon, joka vaati hänen mielestään tiukempaa käsittelyä.

Olin jo puoli kuudelta täydessä vauhdissa. Minut oli tökätty virtarasiaan, tekstiä oli helppo korjata, flow kuljetti kuin surffareita huippuaalloilla. Poistin jotain, paikkasin uudella, rakensin vastoinkäymisenkin, jonka intuitio heitti eteen ensimmäisenä. Kuopusta kouluun saatellessa ihanassa keväisessä ilmassa, mieleen puski vielä täytettä. Koska aamupalalleen ilmestynyt mies mainitsi, että hyviäkin muistoja voisi olla pahojen vastapariksi, näin suloisen ensi-ihastuksen. Sinne hänkin solahti kertomuksen joukkoon, kuin olisi ollut siellä jo, hyvän isämuiston rinnalla.

Oli pakko kirjoittaa iltansa tarinan parissa viettäneelle ystävälle kiitokset ja kertoa muutoksista. Olen vieläkin täynnä iloa avusta. Pienikin hyvää tarkoittava tönäisy saa joskus dominon liikkeelle, palaset loksahtavat uusiin kohtiinsa leikiten. Kirjoittaminen on parhaimmillaan riemua, kirkkaana puliseva vuoristopuro. Seison aamuauringossa virkistävän veden keinuessa ohitseni, enkä tiedä paremmasta. 

Saa sitten nähdä pääseekö Tero kirjan kansiin, mutta rohkea hyppy hän on minulle ollut. Tarina oli neljäs pitkä, jota aloin kirjoittaa. Olin ammentanut jo tärkeät aiheeni, kipeät ja omakohtaisetkin. Nyt sain hullumman idean. Alussa tarinan piti kertoa kultista, mutta tämä Tero-mies kiilasi omine tarpeineen tielle.  Tero on ihan pääni tuotosta, irrottelua uudessa merkityksessä. Hän ei todellakaan kerro minun tarinaani, vaan omansa, kaikessa kiihkossaan.

Parasta ovat ystävät, jotka heittäytyvät mukaan haasteisiini. Toivon että osaisin olla heille avuksi vuorollani, he eivät ehkä ymmärrä kuinka paljon auttavat minua. Teron tuntevat nyt Taika, Sanni, Anssi ja Sanna, joiden ansiosta tarinaan on tullut monta korjausta ja parannusta. Ehkä se seuraavalla kierroksellaan kustantajilla antaa jo paremman vasteen kuin “Hyvähän se oli, sujuvaa tekstiä.” Kukaan ei tiedä miten paljon rohkeampi olen Teroon tutustuttuani, suorastaan nakuna huutaen ravaan riviltä seuraavalle. Sellainen siveyden sipuli kuin oikeasti olenkin. Hauskaa ja yllättävää itsellenikin!

Advertisement