Kiskot ei minnekään

Miehet kaivoivat maan alta metallia,

kiskot kuljettivat pienin vaunuin sitä pois.

Rata halkoi kaupunkia,

niin kuin reitti toisaalle ois,

muttei sitä rataa pitkin,

kukaan minnekään päästä vois.

Kauempana kaartui silta,

päälle oikean rautatien.

Joka päivä kulki juna,

kaupungista toiseen,

muttei pysähtynyt koskaan,

kaivoskaupunkiin pieneen.

Vanhat muistavat yhä,

miten kaivos heitä sitoi.

Nuorten tyytymättömyys kasvoi,

muualla maailma heille soi.

Junan vihellys ja radan kolke,

kutsui muuttamaan,

jättämään entisen taakse,

vanhaa rataansa kulkemaan.

Nyt nuo kiskot keskellä metsää,

ympärillä vanhan kaivoksen,

ei enää unelmia estä,

synnyttävät kaipauksen.

Joskus täällä työtä tehtiin,

maan alla pitkää päivää,

miehissä sankareita nähtiin,

jouduttiin maan peittoonkin hyvästelemään.

Nuo unohtuneet kiskot,

eivät johda minnekään.

Junat yhä kolistavat ohi,

eivät pysähdy vieläkään.

Mutta nyt rata herää soimaan,

kaivoksella eletään,

uutta nuorta voimaa,

rakennuksiin ja ympäristöön

viritellään.

Vanha rata monin muistoin

tähän aikaan herää.

(Runo Outokummulle)

Advertisement