Itkin yhden päivän, sain kovan päänsäryn, turvonneet silmäpussit ja aristavan näön. Oli itkun vuoro, naurullakin on niin paljon tilaa. Tunteita minulla on joka lähtöön. Välillä ne painavat, tekevät elämästä haasteellista. Mutta en olisi minä ilman niitä. Elämä tuntuu, se satuttaa, yllättää, laittaa nöyrtymään, opettaa, harmittaa, paijaa, raivostuttaa ja riemastuttaa. Otan mielelläni siitä irti enemmän, vaikka sitten pussit silmien alla päätäni kipuillen. Välillä on riideltävä saadakseen tai luovuttaakseen tilaa.
Elämähän voisi olla kädenlämpöistä vettä, puolipilvistä leutoa tuulta, paahtoleipää päivästä toiseen, samoja uutisia, ja pinnalla pysyttelevää puhetta. Siistiä ja selkeää. Minulle se on ihmisten rymistelyä pieneen tilaan, salamoita ja sateenkaaria, kylmää, kuumaa, yllättävää ja syvälle sukeltavaa. Taidan rahdata ajatusten murikoita, niin kuin Veikko-ukkini kanteli suuria kiviä, mökkirannassa paikasta toiseen. Saalistan isoja elämyksiä, kuten Niilo-ukki isoja kaloja verkkoonsa syvemmältä. Roihuan mielipiteineni, niin teki Mirkku-mummikin hanakkaasti karjalaiseen tapaansa. Etsin yksinäisyydellekin tilaa, Anni-mummikin katosi metsiin ja puutarhaan. Olen sekoitus sukujeni tarinaa ja ripaus uusia mausteita, melko tulista sakeaa soppaa.
Olen katsonut intohimoisten surffaajien lautailua laineilla, ja viime päivinä pitkiä purjehduksiaan kuvanneita reissaajia. Tunnen vahvasti aallokon, kuuman paisteen ja kovat tuulet. Innostun mukana kun uudet rannat näkyvät horisontissa, tai tasapaino pysyy laudalla matalaan rantaveteen saakka. Nautin myös jännityksestä myrskyn meuhkatessa laivan reunoja vasten, ja aallon viskatessa surffaajan veden alle. Omakin elämäni on samaa liikettä, kuopukseni hokemia laulun sanoja “up and down, up and down”.
Voiko ihmistä kutsua läheiseksi, ellei ota joskus hänen kanssaan yhteen? Eiväthän ajatuksemme voi olla täysin identtisiä. Kun toiseen luottaa, näyttää nekin puolensa, jotka ovat vastakarvaan. Kuka uskaltaisi kertoa jos teen jotain väärin, tai pystyisin parempaankin? Eihän se helppoa ole, mutta tarpeen kehittyäkseen. Paikoilleni en tahdo juuttua, mieluummin kurottelen tähtiä vaikka tipahdan.
Ilon vastavoimana pidetään surua, mutta minusta ne kulkevat käsi kädessä samaan suuntaan. Ne tekevät elämästä arvokasta, toisin kuin välinpitämättömyys, tuo rakastamisen vastakohta. Hai vaanii mereen pudonnutta, nahka palaa, ja suuntakin voi kadota. Mutta elämättä jätetty elämä on pahinta laatua. Välillä heilun aallon harjalla, kohta syljen taas merivettä ja pohjahiekkaa kitusista. Tasapainoilen elämän eteen heittämissä aallokoissa, vaikeissakin tunteissa. Nousuvesi vie minua peremmälle maihin, rohkeana ja iloisena lähemmäs toisia. Laskuveden aikaan olen paljas, pelokas, ahne, surullinen ja kiivas. Ja niin ovat kaikki jotka uskaltavat heilua maailmassa mukana. Se on haavoittuvan kaunista katsottavaa, ja koettuna totta. Pientä on silmien kirvely ja päänsärky isossa mittakaavassa, laineiden liplatus kutittaa jo korvia.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 