Sitku

Tänään ymmärsin yhden tärkeän asian. (Kuulostaa vaatimattomalta.) Haaveilen usein olevani ulkomailla, kauniissa ja lämpimässä paikassa, missä meri puskee aaltojaan hiekkaan, ja lämmin tuuli hieroo ihoa. “Sitku” sinne pääsen, kauaksi kotoa, eivät huolet paina, pääsen irti stressistä, hengitän syvään ja lepään joka solulla. Mutta jos pitäisi valita minne koronan kaltainen este minut salpaisi, olisi se kotimaa. Sillä haluan olla siellä missä läheiseni ovat, vaikka se olisi harmaa kerrostalo pakkasen ja lumikasojen takahikiällä. 

Kävelin aamulla nuorimmaisen kanssa puolet koulumatkasta, vilkutimme, ja suuntasin isäni asunnolle. Hän ilahtui kovasti kun piipahdin kylään, ja juttelimme reilun tunnin, halasimme lopuksi. (Ei ollut perheessäni tapana.) Kävin vielä esikoisenkin kämpillä, tupsahdin hänen sotkuiseen poikamiesboksiinsa. Juttelimme mekin, ja poistuin kaksi kassia roskia mukanani, lajittelemaan pahvit, paperit ja sekajätteet katokseensa. Lunta satoi isoina hippuina kasvoille, harmaan valkeaa oli katsoi minne hyvänsä. Silti rauha kulki kanssani kotimatkan, tyynnytti levottomat ajatukset, hiljensi turhat kuiskeet. 

Muistan miten heräsin vaille neljä, kun traktori ajeli lumia kotitiellä kolistellen. En saanut enää unta, mutta horroksessa kuulin kuinka joku selvästi kutsui “Mallu!”. Ajattelin että näinköhän alan kuulla ääniä, sekoan ennen kuin näen odottamani kevään. Mutta muuta en kuullut. Kahvia juodessa puhuttelin itseäni, pitäisi käydä isällä ja pojalla. Ehkä ääni on omani, se muistutteli olennaisista. Kaikki mieltäni vetelevät narut saavat roikkua hetken vapaina. Yksi aamu on hyvä taas pitkästä aikaa kuluttaa lähellä. Poiketa sinne minne juuri nyt voi ja on monta syytä pistäytyä.

Kotiin palattuani sain ruoat tulille, kun puhelin soi. Isäni sydänystävä Pirkko soitti sairaalasta. Olin jo unohtanut, että aamulla kyselin hänen kuulumisiaan viestein, ja toivottelin paranemisia. Nyt hän kertoi minulle ensimmäisenä, että pystyi äsken seisomaan kädet tukipuista kiinni pitäen, kahdeksan kuukauden kuntoutuksen jälkeen. Hän oli riemuissaan, ilo tarttui. Hän odottaa kovasti että pääsisi isääni pitkästä aikaa näkemään. Siitä ajatus pomppasi luonnollisesti äitiini, jota en ole nähnyt pian neljään ja puoleen vuoteen, enkä tule enää näkemäänkään. Mutta hän sai elää loppuun saakka isän kanssa, ja oli meille kaikille rakas. Pirkko ei ole häneltä pois, Pirkko on hyvä uusi lisä porukkaamme.

Toisinaan katselen horisonttiin, aurinko laskee kauas. Nyt näen lähelle. Jos saisin kaikki rakkaat mukaani, lähtisin lämpimään, meren pärskyviin aaltoihin hyppimään. Mutta nyt emme voi viruksen vuoksi kukaan lähteä, emmekä ehkä jatkossakaan ole kaikki samanaikaisesti kykeneviä. On viisasta kiittää tästä mitä on nyt. Luovun sitku-mielentilasta, ja suljen syliini sen mihin yletän. Ja sinne minne en yletä, lähetän viestejä. Eivät he kauempanakaan katoa, hyvät ajatukset tavoittavat. Satakoon lunta, kesä tulee hoputtamatta, vapauskin lopulta.

Advertisement