Meillä kaikilla on kai joku mieluisin aihe, josta otamme selvää, ja jonka parissa viihdymme parhaiten. Minulla ainakin on, välillä useampikin, mutta aina uudelleen yksi ja sama. Uppoudun omavaraisuudesta kertovien dokumenttien lumoihin. Katselen erilaisten yhteisöjen, perheiden, mutta myös erakoiksi lähteneiden ekoelämää. Tiedättekö, sellaista missä permakulttuuri on luonteva elämäntapa, kaikkialla kasvaa ruokaa melkein itsestään.
Into aiheeseen juontaa jo lapsuudesta. Seurasin miten mummi kasvatti ruokaa puutarhassa ja keräsi huolella talteen myös metsien satoa. Isäni serkku Juha vaimonsa Hannelen kanssa kasvatti pientilalla lähes kaiken ruokansa. Siellä opin miten perunat kasvavat katteessa ja mitkä sienet olivat syötäviä, mistä kaikesta sai kuivaamalla teetä, ja kuinka nokkonenkin maistui hyvältä. Hannele kirjoitti neuvoja Helsingin Sanomiin, ja on ollut toimittamassa lukuisia hyötykasveista opettavia kirjoja. Hän heilui ulkohommissa viisaana ja vahvana, hyvänä esikuvana.
Viimeistään talven loppupuolella alkaa suonissani virrata multainen veri. Haluaisin kuoputella jo maata, laittaa sinne kasvamaan syötäviä, mutta myös silmänilon kasveja. Rikkakasvit näyttävät suuntaa luonnon valinnasta. Se mikä kasvaa helposti kuin itsestään, on myös järkevä ruokakasvi. Vanhat ja kestävät lajikkeet ovat parempia kuin monet uudet ihmiskätösin parannellut. Luomua suosivana en halua syödä torjunta-ainejäämiä, tai maistaa ruoassa väkeviä lannotteitakaan. Kompostointi on järkevä tapa antaa maalle ravinteet takaisin.
Kasvimaat vaativat tietyn työmäärän, kasvattaa kaiken sitten mullassa, hiekassa, katteissa tai lavoilla. Siemenistä suuriksi hedelmiä, vihanneksia ja juureksia kantaviksi kasveiksi on matkaa. Itse matka onkin viihdyttävä, ja lopputulos palkitseva. Mutta ruokaa saa vähemmälläkin vaivalla. Monivuotiset pihamaan herkut raparperista ruohosipuliin, lipstikkaan ja nokkosiin selviävät ilman kastelua ja kitkemistä. On marjapensaiden ja hedelmäpuiden herkut, puhumattakaan metsämättäiden marjoista ja sienistä. Alkukantainen osa minusta hykertelee aina ruokaa säilöessään. Tuntuu turvalliselta ja tärkeältä, että voi tarjota perheelle puhdasta ja terveellistä ruokaa.
Vielä on hanget maassa, mutta se ei häiritse valmistautumista uuteen satokauteen. On ihana katsella youtuben videoita (esim. Mother The Mountain Farm), joissa ihmiset kulkevat kesäisessä luonnossa ja poimivat kaikenlaista syötävää koreihin ohimennen. Suomessa ei ole kymmeniä eksoottisia hedelmiä upeine väreineen, mutta koreita ovat kultaiset lakkasuot, yötaivaan siniset mustikkamättäät, ja tummanpunaisina hehkuvat puolukan varvutkin. On mansikoita, variksenmarjoja, lillukoita, juolukoita ja vadelmia, varaa mistä valita.
Meillä kasvukausi on lyhyt, puuhaa piisaa keväästä syksyyn, mutta sitten saapuu talvi. Haaveilen välillä asuvani jossain, missä talvea ei tule. Tosipaikan tullen en tiedä olisiko minusta lähtijäksi, sillä kaipaisin varmasti kotimaani metsiä. Kun ne ovat lapsesta saakka olleet tärkeitä, niitä ikävöisi ehkä liikaa. Olisiko avokadot ja mangot kuitenkaan metsämarjojen ja sienten veroisia? Vaihtelun vuoksi niitäkin tietysti poimisi hymy korvissa.
En tiedä saanko tässä elämässä sellaista puutarhaa ympärilleni, josta haaveilen. Vanha kaksikerroksinen, ruutuikkunainen huvila järven likellä kutsuu. Metsä ympäröisi tienoot, mutta lehtipuita ja niittyäkin saisi löytyä. Hyötykasveja olisi kaikkialla, maan alla, maan pinnalla, pensaissa ja puissa. Olisi kukkia ja erikoisia lehtipuita, tuttua havumetsää sammaleineen ja jäkälineen. Maakellari täyttyisi syksyllä juureksista ja hillopurkeista, suolatuista sienistä ja survotuista puolukoista.
Koska vielä käymme töissä ja kouluissa, asumme kaupunkialueella mäen päällä. On silti pihaa ympärillä, järvelle ja metsään lyhyt matka. Omavaraisempi paratiisi olisi syrjemmässä. Haaveilla saa onneksi rajoitta, unohtua toisten puutarhoissa ja maatiloilla kuvattuihin ihanuuksiin. Ja pian saa laittaa jo ensimmäiset siemenet multaan, odottaa suloisia taimia. Sitten saapuu odotettu kesä, tuoksuvat ensin tuomet, pian kielot ja suopursut. Aukeaa eteen metsän antelias kattaus. Luuhaankin ulkosalla usein aamusta iltaan, poimin ja säilön, ruokaa ja muistoja.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 