On näitä hiljaisia päiviä. Liian hiljaisia. Kun ajatukset ovat vain omia, täysin tyynen pinnan päällä liukuvia, mitäänsanomattomia. Niitä joista olen jo saanut tarpeekseni. Katselen nousevaa aurinkoa ja sinistä sen ympärillä, enkä näe yhtään pelastavaa lausetta. Monta kertaa olen ollut hukkua niihin. Kun ne ovat pulpahdelleet pintaan jostain syvistä lähteistä, eivätkä ole antaneet rauhaa edes silloin, kun olisi muutakin tekemistä.
Nyt istun hitaasti lipuvassa veneessä, kala ei syö, ilma seisoo. Näen vedestä pohjaan asti, kivet, kalat ja hiekan. Odotan turhaan että edes lokki kirkuisi, koko muu maailma nukkuu keskellä kirkasta päivää. Antaisin paljon jos kuulisin sanoja, näkisin hahmon, olisi suunta.
Luen Pauliina Vanhatalon haastattelun Helsingin Sanomista ja kadotan omat sanat. Muistan miten hänen Toinen elämä -kirjansa avasi minut selälleen 2017. Asiat vyöryivät ulos nahkoistani, tallasivat minut esiin rynniessään. Vuosien tuska ja surut pusertuivat ulos kilpaillen järjestyksestään. Ja nyt olen tässä, odotan yhtä tavua, jota ei tule.
Pelkään että ennustan itseni katoamaan. Koska kaikki alkoi Vanhatalon kirjan luettuani, loppuuko se tuohon haastatteluun? Ovat ne muut, jotka osaavat puhua, ja joilla riittää asiaa. Heille on rakentunut kirjailijan järkähtämätön itsetunto. Minä olin tietenkin ilmapallo, josta jäi tyhjennyttyään vain rumat kuoret. Oikeat pallot olivat heliumilla täytettyjä ja kiisivät jo maailman toiseen laitaan. Minuun oli puhkuttu vain omien mykkien vuosieni ilmat. Happi loppui tähän.
Minä istun tässä ja tiedän, että mikään ei ole niin varmaa, kuin epävarma. Haaveeni pitkien tarinoiden kertomisesta ovat liioiteltuja. Minusta irtosivat lyhyet novellit, nekin väkivalloin ulos juosten. Kertoivat mitä halusivat, ja putosivat horisontin taakse. Nyt en tiedä kuinka korjaisin ja jatkaisin tarinoitani. Ne ovat jalkapuolia ja raahautuvat jo piiloihin. Kustantamot ovat linnoja korkeiden muurien takana, pudottavat laskusiltansa Vanhatalon kaltaisille. Minä voin sääliä itseäni tässä hiljaisessa maisemassa, veneessä joka ei liiku. Ei kukaan kuitenkaan näe eikä kuule.
Jonain toisena hetkenä tämä hiljaisuus olisi hellinyt. Kaaoksen aikaan unelmoin veneen rauhasta liikkumattomassa maisemassa. Mutta ei ole enää kaaosta, nyt olisin halunnut kertoa tarinoita. Jos odotan ihan hiljaa ja toivon yhtä kovasti kuin lapsena, kerkeäisinkö vielä onnistua? Ennustaja on hiljaa, ei vastaa.
(Päiviä joina ryvetän itseni säälissä. Vähän jo hymyilyttää.)
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 