Mahdanko olla omituinen, kun näin viisikymppisenä muistelen paljon lapsuuttani? Etsin silloin tällöin valokuvia isänikin kirjahyllyn alakaapista. Tutkin vanhimpia kuvia useamman tunnin, ja otan niistä puhelimen kameralla itselleni talteen osan. Suurin osa lapsuuteni merkittävistä ihmisistä on jo kuollut, kaikki isovanhemmat ja äitikin. On silti vielä veli, isä, täti, kaksi enoa, ja serkkuja. Kahta ensimmäistä tulee nähtyä säännöllisesti, mutta loppuja vain satunnaisesti. Lapsena he olivat kaikki hyvin läheisiä.
Ymmärrän hyvin etteivät kaikki tykkää muistella lapsuuttaan. Keskustelut ystävien kanssa ovat avanneet aivan erilaisia lapsuuden muistoja kuin omani. Osalla vanhemmat ovat eronneet jo aikaisessa vaiheessa, jotkut ovat iltatähtiä iäkkäille vanhemmilleen. Monen ystäväni äiti tai isä on kuollut, kun ystävä on ollut vielä alaikäinen. Surullinen tosiasia on myös vanhempien alkoholismi, heti tulee mieleen kuusi ystävää, joiden lapsuutta tuo “mörkö” pimentää. Joillekin köyhyys on ollut kipeä ja edelleen arka kohta. On myös vanhempien mielenterveyden pulmia, jotka punovat omat kahleensa lastenkin nilkkoihin.
Kaikki tuo mielessäni, koitan penkoa oman lähisukuni traumoja. Ihme kyllä löytyy vain tyypilliset sodan kokeneiden sukupolvien lapsiinsa siirtämät traumat. Isovanhempani kertoivat itse, miten piiska heilui ja koulussa kuritettiin karttakepein ja henkisesti. Mummini oli vasenkätisenä pakko oppia oikeakätiseksi, eikä karjalaista kieltä saanut puheissa vilahtaakaan. Pojat eivät saaneet itkeä vaikka mitä sattui. Ruoka oli pakko syödä, vaikka jo kertaalleen oksennettuna. Ei auttanut kertoa opettajasta ja rehtorista vanhemmille, sillä nämä antoivat selkäsaunan vielä kaupanpäälle. Ettei vain pääsisi luonto nostamaan päätään, kun nöyränä piti hyväksyä kovinkin kuri.
Näistä lapsukaisista tuli sitten isovanhempani, jotka evakkoreissuja ja sotaa kokeneina synnyttivät suurta sukupolvea Suomea rakentamaan. Lapsia oli ennätyksellisen paljon, puutettakin sen mukaan. Vanhempani kävivät koulua kahdessa vuorossa, osa vasta illalla, jotta kaikki pääsivät oppiin. Vaatteet käytettiin loppuun, kaunoluistimista sai vain haaveilla. Permanentti oli uusi hienous, televisiotkin ilmestyivät radioiden viereen pikkuhiljaa. Vanhemman syliin ei päässyt, oli niin monta sisarusta hoidettavana, eikä hellyydestä pidetty kirjaa. Koulutus ja ammatti varsinkin oli saatava, muuten sai kuulla olevansa laiska ja rahanhukka. Välivuosista tai interrailaamisista ei vielä tiedetty mitään. Ehkä pääkaupunkiseudulla oli jo modernimpaa, muttei Savossa ainakaan.
Vanhempani tienasivat rahansa itse jo kouluaikoina, opiskelivat hyvät ammatit ja lähtivät töiden perässä kiertämään Suomea. Saimme veljen kanssa asua lukuisissa eri kodeissa ja nähdä monta eri koulua. Sukuun pidettiin tiiviisti yhteyttä, juhlapyhät vietettiin yleensä isovanhemmilla. Tädin ja enojen perheet olivat läheisiä, serkut tärkeitä. Mökkeilimme kesät talvet. Isäni vietti kesänsä oman isänsä rakentamalla mökillä Hulkossa Kuopiossa, ja siitä tuli myös veljelleni ja minulle rakas. Mummin kuoltua ukki myi paikan, mutta osti sitten mummipuolen kanssa toisen, jossa myös kävimme. Äidinäiti sai työpaikkansa kautta edullisia vuokramökkejä pitkin Suomea, joten paljon on muistoja Lapista Strömsööseen, onkimista ja pilkkimistä, saunomista, uimista ja hangessa kieriskelyä. Eräänkin kerran juuri Kuusamon mökille ajaessamme autoradiosta soi Dannyn Kuusamo, ja luulin hänenkin olevan siellä paikan päällä laulamassa.
Isäni sai toimittajana lehtimiesten mökkejä edullisesti vuokralle, joten kiersimme myös sellaisissa. Puumala on jäänyt mieleen erityisen kauniista kesälomasta puhtaan järven rannalla. Kun mökkeily alkoi vanhempia kyllästyttää, siirtyivät he asuntovaunuiluun, ja niin olimme caravaanareita vuosikausia. Vaikka arki vei vanhempia työn ehdoilla, loma-ajat olimme yhtä tiivistä perhettä ja sukua. Siitä on vain hyviä muistoja. Paljon on koluttu kotimaan maaseutua, metsiä, rantoja ja kallioita. On käyty läpi torit, kesäteatterit, ja huvipuistot. Ruotsia, Norjaa ja eurooppaakin tuli nähtyä.
Muistot ovat siitä ihania, että aika todella kultaa sen, mikä niissä on ollut hyvää. Kesät olivat pitkiä ja aurinkoisia, sukulaiset anteliaita ja iloisia, herkut makeampia kuin koskaan aikuisena, ja vanhemmat yksinomaan rakkaita. Jos saisin taikasauvan päiväksi, päästäisin jokaisen lapsen iloitsemaan, löytämään riemua ja onnea. Noukkisin pois päihteet, sairaudet ja väkivallan. Niin muistojen kuin tämänkin päivän lapsille antaisin lapsuuteen naurun ja rauhan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 