Tosielämä on hurjempaa kuin hulluimmat saippuaoopperan juonikuviot. Moni on tokaissut minulle näin, hieman sanoja vaihtaen, omiin kokemuksiinsa elämästä tukeutuen. Ja saman voin allekirjoittaa, useampaan ystävään ja omiin kokemuksiini nojaten. Elämä on välillä kuin satua, joskus satuakin ihmeellisempää.
Tiedän miehen, joka tänäkin päivänä opettaa pienessä kyläkoulussa lapsia, vaikka on ajanut käytöksellään monet perheet pakosalle. Hän valikoi luokastaan mielitietyt, joiden on osattava imarrella häntä, saadakseen vaihtokaupassa suojelua ja palkintoja. Mutta voi niitä lapsukaisia, jotka havaitsevat epäoikeudenmukaisuuden, ovat teräviä ja omapäisiä. Heille opettaja sähisee uhkauksia korviin, pilkkaa ja kääntää luokkatoverit lasta vastaan. Opettaja haukkuu lapsen idiootiksi, leimaa luokassa valehtelijaksi, vaikka vanhemmat ovat todistaneet lapsen jutut todeksi. Äidin ja isän kysyessä opettajalta lapsensa huonosta kohtelusta, tämä kiistää kaiken, väittää mieluummin asiantilaa todistaneita luokkakavereitakin valehtelijoiksi. Kun perhe ottaa lapsen pois koulusta, ja kertoo tapahtumista koulun rehtorille, pahoittelee tämä ettei opettaja toimi näin ensimmäistä kertaa. Eikä viimeistä, sillä lopulta opettajayhteisö siunaa väärintekijän toimet pienellä puhuttelulla. Ei väliä vaikka useita lapsia on satutettu, nöyryytetty, ja itsetunnoltaan nitistetty, ja näin tullaan tekemään niin kauan kuin pipipää opettaja työssään jatkaa.
Tunnen naisen, joka tuli miehensä pettämäksi, jäi neljän lapsen huoltajaksi, ja joutui muuttamaan kotoaan lapsineen teollisuusalueelle pieneen kämppään. Miehen uusi rakas muutti sisään isoon taloon, ja jätti tietenkin oman miehensä yhtä äkkiseltään. Kun jätetty neljän lapsen äiti alkoi selvittää, tiesikö jätetty mies tilanteesta jotain enemmän, löysivät he päiväkausia jutellessaan toisensa. Jätetty mies kertoi etteivät he entisen rouvan kanssa saaneet lapsia, mutta pian odottivat perheenlisäystä molemmat, uusien kumppaneidensa kanssa. Kaikki ovat nykyään puheväleissä, ja pareina ja perheinä yhdessä nyt jo päälle 14 vuotta.
Elääpä tänäkin päivänä sellainen mies, joka vuosikymmenen teeskenteli perheelleen maksavansa asuntolainaa pois palkoillaan. Kunnes perheelle selvisi, että mies onkin syytänyt vuosia kaikki rahansa uhkapeleihin. Koti lähti alta, pariskunta erosi, ja makseli velkoja pitkään ja hartaasti. Mutta kaiken paljastuttua ja elintason romahdettua, palasi pari yhteen uudelta pohjalta, nyt jo monta lastenlasta rikkaampina.
Saipa eräskin orvoksi jäänyt, Karjalasta evakkona Suomeen kulkenut tyttö vanhemmiltaan perinnön. Vaan sitäpä vartioi tytön turvana eno, kunnes tyttö yltäisi täysi-ikäiseksi asti. Koitti tuo kaunis päivä, ja tyttö pyysi pankkikirjaa itselleen. Äidin veli ei aluksi kirjaa antanut, mutta lopulta paljastui, ettei ollut jäljellä latin latia. Kummasti oli enolle omaisuutta karttunut, ja tämän pojallekin kuorma-auto ostettu. Kukaan ei tytön oikeuksia huudellut, tämä eli varattomana lopun ikänsä. Enon mieltä ei petos painanut, tämä kävi siskontytöllä kahvittelemassa ja vieläpä omaa hyvää onneaan kehuskelemassa.
Tunnen tytön, joka on pelännyt pienestä asti lukuisia asioita. Hänen pikkuveljensä syntyi vammautuneena, mutta tyttö oli paras mahdollinen isosisko, leikitti ja helli pientä veljeä. Hän uskoi pikkuveljen parantuvan, mutta murtui, kun veli ei elänytkään montaa vuotta. Tyttö alkoi pelätä olevansa itsekin sairas, ujosteli ihmisten joukossa, kantoi äitinsä masennustakin harteillaan. Sitkeänä hän muutti omilleen uuteen kaupunkiin, pääsi opiskelemaan, ja löysi rakkaankin. Mutta tuli miehen pettämäksi rumalla tavalla, menetti mielenrauhansa, masentui itsekin. Viisaana tyttö osasi etsiä ja sai apua, voimistui vuosien saatossa, jatkoi opintoja, ja tekee nyt väistöskirjaa. Kaikki on hänelle mahdollista.
Moni kakku päältä kaunis, ja sitä rataa. Oikeastaan ihmiselämä on melkoista seikkailua. Päällepäin ei voi nähdä millaisia suruja tuo iloisinkaan henkilö piilottaa. En tunne yhtäkään ihmistä, jonka tielle ei olisi osunut vastoinkäymisiä. Joskus sortuu itsekin narisemaan pienistä, tai kuulee kun joku toinen valittaa isoimmitta aiheitta. Sitten on niitä elämänjaksoja, joista nostaa itselleen hattua, kun on jaksanut niiden läpi painia. Näkee myös näitä sankareita, jotka auttavat toisia, ja puskevat kohti huomista vakavastikin sairaina. Kun näen kuvia kuninkaallisista, maailmanluokan tähdistä, ja instagramin onnellisimmista, tiedän etten näe kaikkea. Todelliset elämäntarinat eivät ole kultaisia, korkeintaan katinkultana murenevia. Kaikki pinnan alta esiin kurkkiva on inhimillistä ja samaistuttavaa, tosielämän satua.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 