Kun suljen sängyllä silmäni, näen tummansinisen veden pyörteineen. Se velloo menemään, niin pitkälle kuin silmät kantavat. Hyppään näyn sisään kokonaan, enää en vain makaa. Vesimassa työntää minua jonnekin, vaikken ui yhtään mukana. Tuntuu samaan aikaan siltä, etten tiedä minne olen matkalla, mutta pohjimmiltani aavistan sen olevan jotakin tuttua.
Aina ei ole ollut mahdollisuutta huilia kesken päivän. Stressaavat elämänvaiheet ohitettuani, osaan arvostaa joutilaita hetkiä. Viime aikoina olen useamman kerran matkaillut kohti tuntematonta, ihan vain sängyllä maatessani. Kolmeen vuoteen en ole käynyt ulkomailla, mutta humpsahtanut kyllä erilaisiin ulottuvuuksiin. Ei niitä voi kutsua maiksi, ehkä ne ovat muistojeni ja tulevaisuuteni eri kerroksia. Olotila niihin pudottua (tuntuu vapaalta pudotukselta ilmassa tai syvään veteen hypyltä) vastaa matkustelua. Kohdetta ei tiedä etukäteen, eikä aina jälkikäteenkään. Silti pystyn valveunen tapaan ohjailemaan tapahtumia jonkin verran.
Voikohan avaruuden mustan aukon löytää myös mielestään? Voin kuvitella että musta aukkokin imaisee massaa sisäänsä, pyörittää tätä, mutta minne massa lopulta päätyy? Katoaako se, vai tuleeko ulos toisesta ulottuvuudesta tai todellisuudesta? Voisinko oppia ohjailemaan omaa mielikuvissa matkailuani, valita jonkun vuosikymmenen jonne laskeutua? Saisinko tavata näin jo edesmenneitä kiinnostavia ihmisiä, tai nähdä sukupuuttoon kuolleita mammutteja tai dinosauruksia, ehkä kurkistaa tulevaisuuteenkin?
Jos voisin käyttää kaiken aikani makoiluun ja kuvitteluun, harjaantuisinko siinä mestariksi? Ajattelen buddhalaisia munkkeja, ja intialaisia askeetikkoja, joiden vuorokaudet koostuvat mielenrauhaan uppoutumisesta. Onko se heille tyhjyyttä, vai viihtyvätkö hekin oikeasti erilaisissa mielensä pyörteissä? Olisihan se huimaa, jos ihminen pystyisi hyötymään aivoistaan liki 100%. Ajattelu saattaisi kulkea esteettä läpi universumin, ehkä puhkaista siihenkin aukon, ja karata todella uuteen ulottuvuuteen.
Joutilaisuutta sanotaan luovuuden lähteeksi. Näyt silmät kiinni ovat niin erikoisia, että niiden kuvaaminen on haastavaa. Tumma sininen on kuin elävää väriä, kosteaa, liikkuvaa nestettä, tai avaruuden painotonta massaa. Siinä näkyy pyörteitä, vilahtaa tuttuja asioita menneisyydestä, joista ei kerkeä tehdä tarkempaa havaintoa. Joskus olen heittäytynyt näkemääni täysillä mukaan, enkä ole kokemuksen jälkeen saanut järkeviä muistikuvia talteen. Jälkitila on hyvä, olo ihanan rauhallinen ja virkistynyt. Toisinaan tarinaa pulppuaa mieleen, jokin sisäinen hana kiertyy auki. Jälkikäteen ei itsekään tiedä mistä kertomus ilmestyi. Onko meidän kaikkien sisällä luovuuden lähde, jonne eksyy vain joutilaana?
En ole perehtynyt meditaatioon, enkä edes ohjattuihin rentoutumisen metodeihin. Normaalisti nukahdan illalla aikaisin, ja lyhyessä ajassa. Tunnen jo ennen unen tuloa kuinka uppoan rauhalliseen ja vahvasti kutsuvaan pehmeyteen. Tapanani on myös päivisin levätä hetki sängyllä, miettiä asioita rauhassa, tai rauhoittaa mieli ajattelemalla, että juuri nyt on hyvä olla, ei tarvitse tehdä tai ratkaista mitään. Parhaimmassa tapauksessa hujahdan nopeasti levollisuuden syövereihin, ihanan sametin sileyteen, missä ajatukset leijailevat irrallisina ja kevyinä. Keskellä sinistä vyöryä tunnen olevani lähellä kaikkea olennaista, mutta samaan aikaan siitä vapaana. Se on niin houkutteleva, rento ja rauhallinen olo, että koitan kantaa sitä mukana arkisissa touhuissa. Silloin kun se onnistuu, jokainen hetki on arvokas, eri väreissä peilautuva pala taivasta.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 