Joskus se iskee, kun asetut ihanasti lämpimän peiton alle pötköttelemään. Suljet silmäsi ja rentoudut, nautit kun ei tarvitse tehdä mitään. Ajatus nousee vahvana, juuri tätä se on, onnellisuus. Ei huolia mielessä, ei palavaa kiirettä minnekään, lupa lipua rauhassa ajatusten taa. Eikä kovin yllättävää, että onnellinen tunnelma pohjaa pitkälti kiitollisuuteen. Vaikka vaikeuksia ja menetyksiä on ollut, ja ehkä juuri siksi että niitä on ollut, ymmärtää saaneensa paljon.
Mieli on aktiivinen työpaja. Minulla se tuottaa usein uhkakuvia, vaikka kaikki olisikin hyvin. Pystyn kuvittelemaan pelottavia tapahtumia ja murehtimaan etukäteen. Mutta mielellä on toinenkin puoli, vahva, kaunis ja ravitseva. Siellä mielikuvitus laukkaa esteettä vihreillä nummilla, poutapilvien alla, huolia vailla. Saatan jo hipaista unia, kellua tyynellä joella lautturina, kun saan niin kutsuvan idean, että on noustava kirjoittamaan se ylös, sormenpäitä myöten intona.
Ihmisen fysiikka on luotu liikkumiseen, oma kehoni ainakin hyötyliikuntaan, lempeisiin venyttelyihin, pitkiin kävelyihin ja uintiin. Minä nautin kun keho väsyy luonnostaan, puutarhatöissä tai lunta kolatessa, marjametsässä ja sieniä etsiessä. Voimat kasvavat polttopuiden kanssa touhutessa, kanootilla meloessa ja pulkkamäessä kiipeillessä. Mielekäs puuhailu tarkoittaa kirjaimellisesti mielekkyyttä. Mieli on silloin kehollisessa touhussa mukana. Ja kun ilta saapuu, sauna pehmittää vartalon, pääsee puhtaana petiin, hymyilee lepäävä ihminen itsestään.
Jos elämä ei ole liiaksi kuormittunutta, se voi olla jopa ilotulitusta. Kun pääsee kiinni yksittäisiin hetkiin, voi ymmärtää niiden ohikiitävyyden ja näin ollen korvaamattomuuden. Silloin pienet ja suuret ilot kirmaavat silmiemme edessä. Ensimmäinen maaliskuinen kärpänen pöristää kevään ilosanomaa. Jäiden alta pilkistävä järven pinta lupailee pulahduksia kesään. Pilvenä liikkuva linna ja suurin siivin leijaileva kotka ovat nähtävissä vain pari minuuttia. Lasta katsellessa ymmärtää, että tämä on vain hetken juuri tuon kokoinen, vielä pieni ja uskomattoman kaunis. Nuori ei enää kauaa asu saman katon alla, muuttaa pian omilleen, mutta on juuri nyt tässä, käsivarsieni sisällä lämpimässä. Puoliso on vielä 30 vuoden yhteiselon jälkeen pilke silmäkulmissaan, houkuttelevaa hymyä.
Ikä asettuu meihin vuosi vuodelta painavampana. Se tuo kulumaa, kolotusta ja kipuilua, jäykkyyttä, huonompaa näköä ja kuuloa, ryppyjä ja hidastumista. Kaikki eivät elä vanhoiksi asti, ja jotkut taas tuntuvat vanhoinakin ikinuorilta. Mitä enemmän vuosia saamme, sitä enemmän meillä on kokemusta ja muistoja. On vertailupohjaa, ymmärrystä, armollisuutta itseämme ja toisiamme kohtaan. Itse näen kulkeneeni laaksosta kohti vuorta, jonka rinnettä olen nyt kavunnut jo jonkin matkaa. Päivä päivältä näen kauemmas ja selkeämmin kokonaiskuvan. Vaikka tiedän kuinka kehoni kiivetessä rapistuu, mieleni haluaa päästä vuoren laelle. Siellä seisoessani näen koko kuljetun matkan, ja mielekkyyden tässä urakassa.
Kuori on lopulta vanhan naisen, mutta sisällä on sama tajunta kuin koko matkan. Niin kauan kuin tunnen edelleen itseni myös lapseksi, nuoreksi, ja ruuhkavuosien äidiksi, otan onnellisena vastaan vanhenemisenkin. Nämä kaikki elämäni vuodet mielessäni olen rikkaampi kuin osasin toivoa. Onnellisimmat hetket ovat sisällämme nytkin, ja ympärillämme kaikkialla, niiden metsästykseen tai hinnoitteluun ei kannata tuhlata aikaansa. Lipuu vain onneen lautallaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 