Voi meitä 70 -luvun lapsia. Nykyaika on yhtä instaa, facea, selfietä, ja hashtagia. Meidän lapset ovat syntyneet täppärit pikku hyppysissään, suoltavat kommentteja ja hymiöitä ajatustamme nopeammin. Itse arvon miten mihinkin päivitykseen tulisi jättää puumerkkinsä, miten usein on ok vaihtaa taustakuvaa tai tuore naamapotretti entisen tilalle. Vihaan mainoksia joita face on pullollaan, vaikka painelen kymmeniä niistä pois näkyvistä epäolennaisina, turhina.
Oma lapsuus oli melukylän lapsia, ryövärintyttären metsäseikkailuja, myöhemmin neiti etsiviä ja Tiinoja, ja viimein VHS-nauhoja ja makeita musiikkivideoita. Koululaisten discot oli kova juttu, parveilu torilla, Dingon keikat, Flashdanse, Footloose ja Dirty dancing. Luokkakavereiden kanssa käytiin jazztanssissa ja kotonakin tanssittiin ystävien kanssa vuorotellen mankalta kuullut kappaleet.
Sitten kolahti Pelle Miljoona, Pienet Miehet, Kadotetut ja Sielun Veljet. Heiluin puolenkymmenessä järjestössä ja kävin monet Rauhan leirit. Jotkut ystävistä tekivät mustavalkoisia kuvia pimiöissä, minä teetätin värikuvia asemahallin nopeissa valokuvaliikkeissä. Kenelläkään ei ollut kännyköitä, kotona naputin sähkökirjoituskonetta. Lähetin ja vastaanotin ihania kirjeitä ja kortteja, matkustin junalla entisiin kotikaupunkeihin, jos halusin nähdä kaukaisempiakin ystäviä. En voinut kuvitella skypen kautta näkyvää naamaa juttelemassa kuulumisia.
Ensin vastustin aikani kännykkää, lopulta äitini pakotti minut sellaisen hankkimaan, etten katoaisi jollekin marjareissulleni metsän siimeksiin. Ei mennyt kauaa kun lapset painostivat vaihtamaan sen älypuhelimeen. Sitten piti liittyä facebookkiin, jossa kaverit tuntuivat majailleen jo monta vuotta. Seuraavaksi oli opeteltava instagramin ja whatsapin ihmeet. Viimeisenä ponnistelin blogin käyttäjäksi. Silti sormi menee suuhun, kun nykäisen väärää nappulaa. Pelottaa että kaikki katoaa, eikä mistään ole mustaa valkoisella.
Ymmärrän että aika ei polje paikoillaan, enkä voi piileksiä kiven kolossa. Nuoruuden hevosen sijaan nykyään on pysyttävä somen satulassa, muuten ei oikein ole olemassa. Sisäinen mummoni ulvoo välillä menneisyyden perään. Minne on kadonnut se tuttu ja rakas maailma, jonka turvin kasvoin tällaiseksi kuin olen? Mitä lapsiltani tulee puuttumaan, kun he eivät saa elää nostalgisessa lintukodossa? Kaikki lävähtää heille livenä eteen, ruuduilla ulottuvilla on koko maailma samaan aikaan. Siinä on toki hyvätkin puolensa, mutta verkko ulottuu myös pohjamutaan.
Lapseni elävät uutta aikaa, mutta tahdon muistuttaa heitä siitä, kuinka lyhyessä ajassa muutokset ovat tapahtuneet. Minun lapsuudessani katseltiin vielä kahta ylen kanavaa, ja vastattiin lankapuhelimeen. Kirjoja luettiin kassikaupalla, pihoilla leikittiin säästä riippumatta iltamyöhään. Kyllä iltasadut ovat tartuttaneet lukemisen nälän seuraavaankin sukupolveen, ja heille lapsina hankitut vesivärit ja puukynälaatikot jättäneet kuvaamisen riemun. Yhdessä katsellut japanilaiset animaatiot ja vanhat Peppi Pitkätossun seikkailut synnyttivät elokuvien katselun perinteen. Leipominen ja kokkaaminen ovat tätä aikaa, eikä puusaunan lämmittäminenkään ole heille vaikeaa. Kehityksessä on harmaan eri sävyjä, ei vain mustaa tai valkeaa.
Ehkä minäkin selviydyn uusista haasteista, voinhan pyytää lapsilta apua. Yleensä someneuvot saa pieni pilkka kaupanpäällä, mutta nauran makeasti mukana. Mikäs sen hauskempaa kuin törttöillä somessa, eipä tuo lapsikaan vielä osaa ajaa sähköautoa, tai perustaa blogia. Jotakin minä opin etunenässä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 